Valittaminen on turhaa jo lähtökohtaisesti ja nyt se olisi vielä turhempaa. Olemme saaneet Annan kanssa kyydin parhaat paikat etupenkillä. Kahdelle taaimmaiselle riville tungetaan neljä ihmistä. Tämä on paikallinen joukkoliikennemuoto Shillongin ja Guwahatin välisellä 100 km:n matkalla. Jeepit odottavat niin kauan, kunnes kyydissä on 10 ihmistä. Jokainen maksaa 150 rs (n. 2 eur). Laukut heitetään katolle. Vastaavia jeeppejä kulkee välillä satoja päivässä. Kuskit hoitavat oman työnsä, kunhan sisäänheittäjät ovat saaneet auton täyteen. Siksi olimme päättäneet vaikka hieman odottaa saadaksemme etupenkin - aina löytyy tyhjä jeeppi, jota vasta aletaan täyttämään. Nyt se ei ollut tarpeen, sillä sisäänheittäjä taivutteli etupenkillä istuneen kaverin siirtymään taaksepäin, jotta kyyti pääsisi lähtemään.
Toinen visiittimme Shillongissa jäi yhteen päivään. Lyhensimme sitä päivällä, jotta saimme viettää mahdollisimman pitkän ajan Cherrapunjeen kupeessa Laitkynsew villagessa sijaitsevassa Cherrapunjee holiday resortissa. Olimme siellä lähes tunnilleen tasan viikon. Mikäli olisimme tietäneet paikasta enemmän, olisimme luultavasti olleet siellä pidempäänkin. Mutta jo nyt taisimme olla poikkeuksellisen pitkäaikaisia asiakkaita. Sen voi päätellä siitä, että omistajat antoivat meidän asua puolet ajasta parhaassa huoneessa standadihuoneen laskutuksella, eivät veloittaneet mitään 1,5 päivän ruoista, eivätkä netin käytöstä koko aikana ja antoivat vielä läksiäislahjaksi kahvikupit koristeltuna living root double decker bridgen kuvalla. Mutta enemmän merkitsi kuitenkin jäähyväisten spontaani lämpö, ystävällisyys ja haikeuskin. Sitä ei voi ostaa rahalla. Ja tunne oli molemminpuolinen.
Pääsimme kahtena viimeisenä Cherrapunjeessa viettämänämme päivänä todella trekkauksen makuun. Omistaja oli piirtänyt tietokoneella hahmotelma-tyyppiset kartat eri vaellusreiteistä sekä yleiskartan. Niitä hän täydensi lisäpiirroksin ja -opastein. Lisäohjeiden avulla pystyimme kiertämään kierroksen yleisesti tehdyn edestakaisen reitin sijasta, määränpään olleessa alueen kuuluisin nähtävyys, elävistä puunjuurista rakennettu kaksikerroksinen silta.
Silta sijaitsi Nongriatin kylässä, jonne nopein tie vaati tunnin laskeutuminen betoniportaita pitkin. Portaat johtivat ensin Nonghymmain kylään, josta piti ylittää teräsvaijerisilta ja jatkaa vielä kilometri-kaksi Nongriatiin. Living root bridge oli ihan näyttävä luonnon ja ihmisinsöörityön taidonnäyte. Otimme siitä pakolliset kuvat ja jatkoimme matkaa. Sen sijaan, että olisimme nousseet takaisin ylös (tai jatkaneet hieman eteenpäin ja ylös näköalapaikalle), suuntasimme Umkynsan jokea seuraten Myntengin kylään, jonne pääsi sademetsään raivattua suhteellisen helppokulkuista polkua pitkin. Kylästä kysyimme jatko-ohjeita löytääksemme sen lähettyviltä toisen Umkynsan joen yli rakennetun vaijerisillan.
Omistaja oli piirtänyt meille karttaan sillan kupeeseen altaita ja kutsui niitä luonnollisiksi uima-altaiksi. Se oli meidän päämäärämme, vaikka emme varsinaisesti tienneet, mitä se tarkoitti. Laskeuduttuamme alas jokiuomaan Myntengin kylästä asia selvisi nopeasti. Kuivakauden aikainen jokiuoma oli täynnä valtavia kalliota, jopa kymmenmetrisiä siirtolohkareita ja aina siellä täällä kulkevia pieniä puroja ja putouksia sekä virtaamakohtien välissä sijaitsevia, paikoin useiden metrien syvyisiä altaita. Vesi oli kristallinkirkasta. Jyrkkien ja korkeiden jokitörmien reunustama sademetsä sai veden heijastamaan smaragdinvihreää väriä. Vesi oli niin puhdasta, että pystyimme käyttämään sitä juomavetenä, mitä ei olisi Intiassa uskonut, ainakaan Himalajan rinteiden ulkopuolella.
Ensipulahduksen jälkeen söimme resortista mukaan saamamme lounaan ja jatkoimme hieman ylöspäin jokiuomaa hyppien irtolohkareelta toiselle ja pujotellen kallioiden välistä. Lopulta jäimme uimaan kahdelle erilliselle altaalle, joista toinen oli pienen putouksen alla ja toinen ison lohkareen jakamana kaksiosainen siten, että lohkareen alta pystyi sukeltamaan toiselle puolelle. Kokemus oli uskomaton. En osannut kuvitella sellaista paikkaa löytyvän maailmasta. Hämmennystä lisäsi se, että saimme olla paikassa pelkästään kaksin: koko aikana näimme vain yhden kolmen hengen seurueen ylittävän vaijerisillan, mutta hekään eivät laskeutuneet alas jokikanjoniin.
Aikamme pulikoitua oli pakko malttaa lähteä takaisin kohti Tyrnan kylää, josta oli vielä 5 km:n matka resortille. Kylään oli 750 m:n nousu, joka ei ollut mikään helppo rasti kummallekaan, sillä olimme molemmat vielä vähän keskenkuntoisia toipuessamme pikkusairauksista. Reilun 1,5 h:n nousun jälkeen päätimme tilata kyydin noutamaan meitä, jotta energiaa jäisi vielä seuraavallekin päivälle; halusimme palata samalle paikalle uudestaan.
Seuraavana päivänä omistaja neuvoi meille edellisen päivän upean kokemuksen innoittamana hieman kunnianhimoisemman reitin samaan kohtaan Myntengin kylän alapuolella sijaitsevalle vaijerisillalle. Sen sijaan, että jatkaisimme Simtung-joen jokiuoman yli polulle kohti Nongriatin kylää, laskeutuisimme kulkemaan joen pohjaa pitkin. Siten pääsisimme vesiputoukselle kohtaan, jossa Simtung-joki laskeutuu Umkynsan-jokeen. Sieltä edelleen Unkynsan-joen kanjoni johdattaisi noin kilometrin päähän tutulle sillalle, josta johtaisi rappuset takaisin ylös.
Alkumatka pienempää Simtung-jokea pitkin sujui suhteellisen vaivatta. Putouksen kiersimme laskeutuen sademetsän rinnettä pitkin alas isompaan Umkynsan-joen kanjoniin. Liaanit, puunrungot ja -juuret tarjosivat luonnollisia otteita, jotta emme pudonneet alas rinteeltä. Anna ratkaisi ongelman, miten pääsisimme lähemmäksi putousta: hän löysi valtavien siirtolohkareiden ja kallioiden välistä pienen onkalon, josta pääsi pudottautumaan alas. Sieltä tie altaalle vaati enää pientä hyppimistä kiveltä toiselle. Se sujui helposti ja kyllä kannatti! Avautunut uimapaikka oli ehkä hienoin koskaan kokemani. Putous tarjosi luonnollisen suihkun ja jättimäinen siirtolohkare suojan auringolta. Lohkareen takaa pystyi uimaan täyden kierroksen takaisin isommalle altaalle.
Uimme vähän aikaa, mutta emme voineet jäädä liian pitkäksi aikaa kylpemään, sillä halusimme löytää hyvän lounaspaikan. Jatkoimme kanjonia eteenpäin, kunnes päädyimme täydelliseen umpikujaan: edessä oli useiden metrien äkkijyrkkä pudotus samalla, kun kanjonin reunat kohosivat terävästi estäen pääsyä metsään, joka sekin olisi ollut lähes läpitunkematonta. Ainoa vaihtoehto oli ylittää syvä ja iso allas uimalla. Olimme onneksi varautuneet siihen. Annalla oli mukana vedenpitävä pussi, jolla kuljetimme vaihtovaatteet, arvotavarat ja eväämme kolmessa erässä vastarannalle. Tai tarkemmin Anna kuljetti; parempi uimataito toi myös ikäviä velvoitteita. Väsyneenä ylityksestä päätimme palkita itsemme lounaalla.
Lounaan jälkeen tein muutamat hypyt jyrkältä reunalta syvään altaaseen. Anna tyytyi lepäämään rannalla. Seuraava kahdeksansadan metrin pätkä sillalle yllätti meidät totaalisesti raskaudellaan ja vaikeudellaan. Ilman Annan kiipeilytaustaa emme varmaan olisi päässeet määränpäähän. Jouduimme kipeämään kallioita, alittamaan lohkareita, helpoimmillaankin hyppimään metrin kokoisilta irtolohkareilta toiselle. Välillä meidän piti raivata tietä jyrkän metsänrinteen kautta, silloin tällöin vain huomataksemme tulleemme umpikujaan. Silloin täytyi palata takaisin ja yrittää löytää uusi reitti kanjonissa eteenpäin. Se koetteli kuntoa, mutta myös henkistä jaksamista. Yritysten ja erehdysten kautta löysimme tiemme edellispäivän uimapaikalle. Olimme kuitenkin siinä vaiheessa niin voipuneita kellonkin käydessä kohti pimeää, että Anna pulahti vain nopeasti veteen minun tyytyessä pesemään kasvot purossa. Tämän jälkeen puolentoista tunnin kiipeäminen portaita ylös tuntui jopa helpolta. On myös helppo arvata, mitä teimme päästyämme kyläraitille: tilasimme kyydin resortilta ilman hetkenkään harkintaa.
Vaikka päivä oli rankka, se oli varmasti yksi hienoimmista koskaan tekemistäni vaelluksista. Lisäämme kuvia reitiltä heti, kun saamme ne itse käytyä lävitse. Kuvia tuolta kertyi yli 500 kappaletta... Lisäämme myös päivityksiä suunnitelmistamme lähipäivinä.
Pieti
Kommentit