Juuri äsken he kyselivät, mistä maasta tulemme. Annakin römysi yläpunkalta tähän viereeni penkille, joka vielä joitakin tunteja sitten tarjosi yösijan toiselle intialaismiehelle. Mies on hypännyt pois jollakin asemalla. Yhdessä intialaisen kanssa nostimme ikkunan ylös, jotta voimme katsella ohikiitäviä maisemia. Ulkona näkyy ruohotasankoa ja aina välillä tiilestä, savesta ja ruohosta kysättyjä asutuksia. Koko perhe katselee intensiivisesti, kun kirjoitan tabletillani. Nyt kirjoittaminen keskeytyi, koska pikkupoika halusi kuvaan Annan ja minun väliin.
Olemme matkalla Varanasiin, Intian pyhimpään kaupunkiin. Tämä junamatka sujui edellistä paremmin siinä mielessä, että saimme molemmat nukuttua. Nyt matkaa on enää pari tuntia jäljellä, enää, sillä alkujaan oli tiedossa puolen vuorokauden junamatka.
Täällä kaikki puhuvat khumila-juhlasta, tai jostain vastaavasta. Ahmedabadiin, Varanasin lähelle, on kerääntynyt kymmenisen miljoonaa ihmistä kuukauden ajaksi. Juhla toistuu 12 vuoden välein. Ehkä se ei ole meitä varten, sillä ahdistuimme Delhinkin ruuhkissa. Siispä Varanasiin, jossa siinäkin on varmasti sulateltavaa riittämiin.
Viimeiset päivät Khajurahossa menivät mukavasti, mutta silti tuntui juuri sopivalta jatkaa nyt eteenpäin. Kävimme katsomassa osan lopuista temppeleistä. Ne eivät olleet niin näyttäviä, mutta toisaalta se tarkoitti sitä, että saimme olla rauhassa. Ilmeisesti liiankin rauhassa. Taputtelin Annan massua, kun katsoimme mahakkaita miespatsaita (siinä ei ollut mitään vihjailua!). Samassa vartija paukkasi esiin ja veti minut sivummalle. Hän kysyi, haluaisinko vuokrata jotain koppia ja näytti samalla vihjaavia eleitä. Kiitin kohteliaasti tarjouksesta, mutta tällä kertaa sille ei ollut tarvetta.
Bisnestä täällä tehdään jatkuvasti. Koko ajan joku pyrkii myymään jotain. Kaupanteon kuuluu armoton tinkaus, koko ajan pitää varautua vedätykseen. Riksakuski kauppasi itseään parhaaksi oppaaksi luonnonpuistoon, mutta palkkasi tilalleen toisen kuskin, hotelli pyrki laskuttamaan maksetusta netistä ja yritti lisätä sovittuun hintaan ylimääräisen 10%:n vero. Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Se vain pitää tiedostaa ja ymmärtää maan tavaksi toimia. Turistien vedättäminen on monelle ainoa tulonlähde, siis ainoa. Tähän ryhmään kuuluvat erilaiset toutit, joiden tehtävä on kuskata ihmisiä tuttavien liikkeisiin, hotelleihin jne. Valitettavasti joukossa on paljon lapsia. Se tarkoittaa, että heillä ei ole mahdollisuutta koulunkäyntiin. Siihen ei ole varaa, sillä koulussa ei voi tienata - huijata turisteja. Tästä ongelmasta valitti meille mm. oikein miellyttävä ja fiksu omistaja kirjakaupassa. Siksi emme ole antaneet lapsille yhtään mitään, emme edes mahdollisuutta viedä meitä komissiopalkkiolla ostoksille. Koulutus on ainoa tapa intialaisille päästä köyhyydestä eroon.
Mukavia ja kiinnostavia ihmisiä on tullut paljon vastaan. Ongelmana on vain se, että jokaiseen ihmiseen suhtautuu enemmän tai vähemmän huijarina. Se ei ole pitkän päälle rakentavaa. Mutta eiköhän tässä silmäkin harjaannu erottamaan huijareita muista ihmisistä. Ja välillä tulee myös huijatuksi. Sen kanssa pitää oppia elämään. Opettaahan se armeliaisuutta myös itseä kohtaan.
Mainitsemani riksamatka luonnonpuistoon meni kuitenkin hyvin. Näimme vanhan tulivuorenkraatterin pohjalle laskevan vesiputouksen ja joitain eläimiä, kiinnostavimpina krokotiilejä. Mistään suuresta krokotiili-seikkailusta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä saimme tihrustaa ko. matelijoita pieninä pisteitä kiikarin linsillä.
Pieti
Kommentit