Vietnamiin

Retkemme Vietnamiin ei alkanut onnellisten tähtien alla. Mutustellessani keksiä jossain Etelä-Kiinan meren yllä tuntui kuin olisin purassut kiveä. Sylkäisin kivenpalan kämmenelleni ja ymmärsin siinä olevan iso osa kulmahammastani. Mieleeni palautui muisto Lombokista, jossa menetin vastakkaisen puolen alahampaan. Tästä käynnistyi psykosoommattinen reaktio ja olin menettää tajuntani. Kivusta se tuskin johtui.

Onneksi olimme jo siinä vaiheessa sopineet lentokenttäriitamme ja Eidokin oli painunut unten maille. Silvia auttoi minua täysin palkein toipumaan. Lopulta laskeutuessamme hieman ennen puolta yötä Hanoihin, asiat olivat järjestyksessä.

Kummasti tällaiset minikriisit yhdistävät, ainakin mikäli tahtoa siihen on. Niin kävi nytkin.

Seuraavana päivänä varasin ajan yhdelle Hanoin lukuisista yksityisklinikoista. Siellä työ oli todella ammattimaista ja ystävällistä. Sairaalavierailut ovat kiinnostava tapa tutustua yhteiskuntaan. Vastaanottovirkailija antoi ravintolavinkit. Tosin ne eivät olleet kovin hyödyllisiä, sillä Vietnam on lihansyöjien luvattu maa ja ruokavinkit olivat sen mukaiset.

Hammaskin tuli paikattua. Täällä ei sentään hammaslääkäri ottanut selfietä omaan somepostaukseen, kuten kävi Lombokissa.

Me löysimme Hanoista omat ruokasuosikkimme ilman Picasso-klinikan suosituksianin, tai ainakin suosikin. Lopulta nautimme lähes puolet aterioistamme Xèo chay 00-kasvisravintolassa lähellä keskustaa. Sen hinta-laatusuhde on yksi parhaista, mitä olen missään päin maailmaa kokenut.

Hanoi ja Vietnam on kuuluisa katukeittiöistään. Otimme sellaisista muutaman Banh Min, täytetyn patongin, mutta muuten jätimme katuravintolat muiden syötäviksi. 

Katujen varsilla näkyi kyllä mitä erilaisimpia lihapaloja kypsentymässä. Taisi siellä yksi koiran ruhokin tulla vastaan.

Hanoi ei ole ollenkaan hassumpi paikka. Se on täynnä hauskoja pikkukujia, tunnelmallisia katukuppiloita ja skoottereita. Tietä ylittäessä ei saa epäröidä, skootterit kyllä väistävät, kun on tarpeeksi päättäväinen. Mutta toisaalta pitää lukea oikein, milloin päättäväisyys on tapa ylittää tie, milloin päättää oma retki tällä planeetalla.

Vietnamissa on taas oikeanpuoleinen liikenne. Se vaati hieman totuttelua vietettyämme viisi kuukautta vasemmanpuoleisen liikenteen keskellä. Tuo viisi kuukautta meni nopeasti. Tai ei se sen nopeammin mennyt kuin viisi kuukautta menee. Se on aika typerä sanonta. Mutta siltä se tuntui.

Etenkin Indonesiasta jäi hienot muistot, eikä oikeastaan mitään negatiivista, jos ei lasketa jotain byrokratian oikkuja. Ja yhtä varkautta.

Balilla kivassa villassa Ubudin kupeessa meidän rahapussista vietiin 400 dollaria ja 200 euroa, ainakin suurinpiirtein. Lompakko oli semipiilotettu television taakse, joten epäily kohdistuu henkilökuntaan. Hotellista tietenkin kiellettiin asia. 

Huomasimme tämän, kun olimme kentällä odottamassa Papuan lentoamme. Viestittelin silloin hotellin kanssa, mutta päätin olla yhteydessä poliisiin vasta palattuamme. 

Siksi otimme huoneen muutama viikko tapahtuneesta Sidemenistä, skootterimatkan päästä Ubudin paikallispoliisia. Poliisiasemalla aikamme palloteltuani pääsin puhumaan pääpoliisin kanssa. Sekin oli jo pieni saavutus, sillä aluksi hän ei suostunut kommunikointiin ilman virallista tulkkia.

Lopulta Google translator ajoi tuon asian. Väänsimme suurinpiirtein tunnin asiasta, mutta keskustelu stoppasi aina yhteen ja samaan asiaan: minun pitää todistaa varkaus kertomalla setelien sarjanumerot poliisille. Siis sarjanumerot! Teki mieli kysyä, onko hänellä valokuvat omista rahoistaan. En pyytänyt mitään muuta kuin raportin tapahtuneesta vakuutusyhtiötä varten. Mutta se jäi nyt saamatta. Se oli yksi reissun tympeimmistä hetkistä. 

Stoppina Sidemen ei ollut yhtään hassumpi. Maisemat olivat hienot ja kylä vielä suhteellisen rauhallinen, vaikka turistit ovatkin jo löytänyt sen.

Myöhemmin poliisidokumentti järjestyi Sanurin poliisissa, johon Suomen konsulaatti minut opasti. Arvostus Suomen viranomaisia kohtaan kasvoi taas kummasti (kunhan jätetään pois maahanmuuton byrokratia, jonka rattaisiin pääsimme Silvian kanssa).

Lopulta menetimme vain rahaa. On itsestä kiinni, miten siihen reagoi. Olen edelleen kiitollinen Silvialle, joka varkauden selvittyä aamuyöstä yhden aikaan Denpasarin lentokentällä halasi ja auttoi hyväksymään tapahtuneen. Myöhemmin sain vakuutuksestakin osan tappiosta takaisin.

Mutta nyt matkamme jatkuu Vietnamissa. Menemme täällä vähän tiiviimmällä tahdilla. Hanoissa meille riitti neljä yötä. 

Vaikka kaupunki on kiehtova, on se myös kuluttava. Eidoa oli vaikea pitää vapaana. Pääosin hänen oli istuttava rattaissa johtuen hektisestä liikenteestä. Ei ole niin pientä katua, jossa ei tarvitse varoa skoottereita. Oikeastaan vain puistoissa voi todella rentoutua. Luultavasti siksi Eido oli päivä päivältä hieman kärttyisempi, mikä tietysti heijastui myös meihin. 

Puistot ovat kyllä oikein viihtyisiä. Perheet kokoontuvat niihin viettämään aikaa. Siellä sun täällä on sulkapallokenttiä, joissa pelataan erikoista sulkapallo ja jalkapallon risteytystä (lisäämäni video meni jostain syystä tekstin loppuun).

Varsinaisia nähtävyyksiä ei juuri ole, jos sellaiseksi ei lasketa Ho Chi Minhin mausoleumia, junarataa keskellä kaupunkia tai joitain temppeleitä. Nähtävyys on koko kaupunki ja sellaisena se on kyllä hieno uusvanha tuttavuus 15 vuoden tauon jälkeen. Ilman Eidoa olisimme varmasti jääneet pidemmäksi aikaa pääkaupunkiin.

Päädyimme jättämään Vietnamin ehkä tunnetuimman matkakohteen Halong Bayn väliin ja otimme Hanoista junan kohti etelää, Ninh Binhin kaupunkia. Tämä tarkoitti myös pohjoisen hienon vuoristomaiseman skippausta. 

Tähänkin päätökseen Eidolla oli merkittävä vaikutus. Tällä tavalla voimme rajoittaa matkustuspäiviä. Vaikka hänen kanssaan, matkustaminen menee hienosti, olemme aina pyrkineet rauhoittamaan pitkää siirtymää seuraavan päivän vain joutenoloon majapaikassa. Toistaiseksi tämä on tuntunut hyvältä ratkaisulta. Se tarkoittaa, että kussakin kohteessa olemme sitten hieman pidempään, mikä sopii myös minulle.

Jo ensimmäisellä pidemmällä reppureissullani päädyin siihen, että vietän mieluummin hieman enemmän aikaa siellä, mihin satunkin päätymään, vaikka se sitten tarkoittaisi vähemmän nähtävyyksiä. 

Vietnamissa hienoja kohteita riittää. Kun varasimme lennot tänne (mikä oli aika spontaani päätös: löysimme Balilta halvan suoran lennon Hanoihin ja Ho Chi Minhista Roomaan), aloimme lukemaan Blogeja ja Facebook-ryhmiä löytääksemme kiinnostavia paikkoja. Teimme alustavan listan vierailukohteista, jota karsimme vahvalla kädellä. Nyt olemme päättäneet yhden tai kaksi seuraavaa stoppia kerrallaan. Lopulta tullemme jakamaan 40 päivää 7-8 eri paikan välillä.

Liikkuminen Vietnamissa on helppoa. Bussit ja junat ovat laadukkaita. Maantiedosta johtuen reitit ovat selkeitä. Turistit kulkevat pohjoisesta etelään tai etelästä pohjoiseen. 

Suositut turistipaikat ovat täynnä matkatoimistoja, jotka myyvät lippuja samoille bussi- ja junareiteille. Liput saa myös majapaikkojen kautta, netistä tai vanhanaikaisesti rautatieasemalta, jonne me marssimme Hanoissa. Mutta sielläkin on tapahtunut digiloikka. Säästimme muutaman euron, kun ostimme lippumme automaatista asiakaspalvelijan sijaan. Ninh Binhissä ei tätä mahdollisuutta ollut, vaan jouduimme kohtaamaan tylyn asiakaspalvelijan henkilökohtaisesti. Silläkin tavalla junalippu järjestyi.

Monet virallisessa asemassa olevat ihmiset vaikuttavat poikkeuksetta vähintäänkin yrmeiltä. Ero Indonesiaan on iso, ainakin jos sitä vertaa hymyilyn määrällä. Se ei välttämättä tarkoita epäystävällisyyttä, mutta erilaista kulttuuria. Kun näen vanhempia ihmisiä, en voi olla ajattelematta, mitä he ovat kokeneet. Ensin sodat, kommunistiajan, ruokapulan… Se on väistämättä jättänyt jälkensä. 

Huono kielitaito muokkaa myös vaikutelmaa ihmisistä. Tiedostaen yleistämisen vaarat väittäisin, että asemilla ja majapaikoissa puhutaan englantia paljon huonommin kuin Indonesiassa tai Thaimassa. 

Vaikka ihmiset saattavat vaikuttaa hieman tylyiltä, olemme saaneet kokea valtavan määrän vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä. Tapa toimia on vain erilainen, mihin olemme aikaisemmin tällä reissulla tottuneet.

Mikä vielä hieman tökkii täälläkin, kuten koko reissulla, vanhemmat ihmiset kokevat oikeudekseen tulla koskemaan Eidon hiuksia ja kasvoja. Olen kyllä noissa tilanteissa näyttänyt selkeästi Eidolle ja paikallisille, että sitä ei tarvitse sietää, jos siltä tuntuu. 

Jaarittelu sikseen. Hanoin jälkeen vierailimme Ninh Binhissä sekä Phong Nhassa, jotka molemmat ansaitsevat erityismaininnan, eikä vain blogissani, vaan myös Unescon listoilla. Ne ovat geologisesti todella ainutlaatuisia.

Ninh Binhin ympärillä on jokien ja teräväpiirteisten kalkkikivivuorien verkosto. Me valitsimme yöpaikkamme Trang Anista, joka oli suhteellisen rauhallinen pikkukylä kivenheiton päässä Ninh Binhistä. Toinen majatalojen keskittymä löytyy Tam Cocista. Siellä oli jo aikamoinen turistihulabaloo. Ravintoloita, hotelleja, matkatoimistoja ja kauppoja, mitä vain turistit saattavat tarvita, löytyi satoja. Ja tuhansittain turisteja. 

En tiedä miksi turismi on keskittynyt sinne. Ehkä Tam Cocin ympäristön maisema on hieman intensiivisempi, tai ehkä se on vain sattumaa. Joka tapauksessa kylien välillä on vain 15 minuutin skootterimatka, joten ei ole väliä kummassa niistä yöpyy. 

Turismi on erittäin hyvin organisoitu. Molemmissa kylissä myydään venekiertoajaluita, jotka on selkeästi opastettu ja joista kukin voi valita mieluisimman. Me osallistuimme lopulta vain yhdelle veneretkelle ja senkin teimme vasta lähtöpäivänämme. Retki oli kyllä hieno ja piti sisällään esimerkiksi 1 km:n matkan luolan sisällä ja kolme temppelipysähdystä.

Syynä veneretkemme jättämisessä viimeiseen päivään oli Eidon sairastelu ja pieni henkinen laiskuus. Emme alkuun ymmärtäneet, miten homma toimii, koska emme olleet lukeneet riittävästi tarjonnasta. 

Lopulta meille selvisi, että veneretkien lähtöpiste oli vain pari kilometriä majapaikastamme ja sinne olisi ollut kiva pyörämatka. Kävimme jopa kerran pyöräilemässä tuolla ja ihmettelimme, miksi alueella oli valtavat parkkipaikat. Silloinkaan ei vielä mieli raksuttanut riittävästi. Mutta eipä sen niin väliä. Olisimme luultavasti tehneet yhden veneretken enemmän, olisiko se sitten tuonut lisää onnea, vaikka vähän sitä yhdessä harmittelimme.

Ninh Binhistä otimme yöjunan Đồng Hớihin ja sieltä paikallisbussin Phonh Nhan kylään. Hieman etukäteen jännitti, miten Eidon junamatka menisi. Mutta lopulta hän taisi nukkua meistä parhaiten ja jaksoi vielä loistavasti pari tuntia bussissakin. 

Aika haastavaa nukkuminen kyllä neljän hengen hytissä oli - edellispäivänä ei kahden hengen ykkösluokan huonetta ollut enää tarjolla. Olimme tarkoituksella ottaneet päivän viimeisen junan, joka lähti vähän ennen puoltayötä. Eido oli väsynyt ja nukahti nopeasti. 

Aluksi menin Eidon viereen, luin pitkään ja taisin saada myös hetken nukuttuakin. Jossain aamuyön tunteina Eido heräsi yskimään ja vaihtoi itse itsensä Silvian viereen käytävän toiselle puolelle. Siinä hän nukkui viiteen asti, kunnes herätti meidät molemmat. Vaihdoimme taas sänkyjä, mutta en enää saanut unta. Nuodatin yhden opettajani ohjetta ja aloin meditoimaan. Hänen viisautensa on yksinkertainen, mikäli ei saa nukuttua, kannattaa meditoida. Silloin ei menetä aikaa sängyssä pyörimiseen, vaan tekee jotain hyödyllistä (tuskin hän käytti tuota sanaa, koska meditointia ei kannata ajatella hyötynä). Lopulta Eido heräsi jo seitsemän aikaa, toista tuntia normaalia aikaisemmin. Siinä sitten katselimme yhdessä ikkunasta Vietnamin maaseutua. Se oli oikeastaan aika mukava hetki. 

Valitettavasti hänen yskänsä otti matkalla vähän takapakkia, mikä pakotti meidät ottamaan taas pari päivää rauhassa.

Phong Nha oli siihen mainio paikka. Kylänraitti muistutti uneliasta suomalaista maakuntakaupunkia sillä erotuksella, että joka viides rakennus on hotelli tai ravintola.

Phong Nhan tunnelma alkoi muuttua todenteolla vasta 90-luvulla, kun länsimaalaiset luolatutkimusryhmät alkoivat tekemään löytöjä alueella. Nyt luolia on löytynyt niin paljon, että kaupunki on julistanut itsensä vaatimattomasti Aasian seikkailupääkaupungiksi. 

On nimelle vähän katettakin. Pisimmät luolista ovat useita kymmeniä kilometrejä pitkiä ja niiden uomissa kulkee jokia, joille järjestetään jos jonkinmoista vaellusta. Osa pitää sisällään uimista, ziplinea, melontaa ja tietysti päivien viidakkovaellusta syrjäisimmille luolille. Kaikkiaan vierailulle on avoinna parikymmentä luolaa.

Ja jos ei tarvitse sen kummempaa seikkailua, vaan haluaa ottaa rauhassa kuten me, skootterilla on kiva ajella ympäriinsä kauniiden  sademetsämaisemien keskellä.

Perheemme vieraili lopulta kolmessa luolassa. Yhden sisälle oli venekyyti, joka teki kilometrin lenkin. Kaksi muuta luolaa olivat osittain kuivia ja niihin tutustuimme jalkaisin.

Varsinkin Paradise cave oli uskomaton näky. Sinne oli rakennettu kilometrin matkalle todella tyylikäs polku näköalatasanteineen. Luolaan järjestetään myös hieman vaativampi seitsemän kilometrin kierros meloen ja uiden, mutta Eidon kanssa se ei ollut mahdollinen. Eikä luola suinkaan lopu siihen. Kaikkiaan Paradise cavella on pituutta 31 kilometriä. Enimmillään leveyttä on toista sataa metriä ja korkeuttakin yli 70 m. Se on yksi maailman suurimmista luolista.

Mittasuhteet ovat käsittämättömiä. Stalagmiitit ja stalaktiitit ovat todella upeita luomuksia. Eri kivilajit ovat kiteytyneet eri tavoin. Osa on pyöreäreunaisia, osa teräviä. Eri värit täydentävät taiteellisen vaikutelman. Siksi brittiläinen luolatutkimusryhmä nimesi sen paratiisiluolaksi päästyään tutkimaan luolaa vajaa 20 vuotta sitten.

Sanoin on vaikea kuvailla luolaa. Sen sisällä tuntee itsensä todella pieneksi. Ja nuoreksi, eikä vain yksilönä, vaan lajina. 

Luola on muodostunut viimeisen 400 miljoonan vuoden aikana. Siinä ajassa on aika paljon eläinkunta muuttanut muotoaan. Oma reilu 40 vuotta tuntuu hyvin mitättömältä ajalta. 

Mikä lopulta on oman tai minkä tahansa yhden ihmiselämän merkitys? Onko meillä jotain tarkoitusta? Tuskin se on ainakaan uran tekeminen, tai jos se on tärkeintä, niin silloinhan meidän elämällä ei ole tarkoitusta. 

Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä risteili mielessäni, kun kävelin Eido selkärepussani luolassa syvemmälle. Niin, ehkä siinä selässäni oli elämän tarkoitus. En kyllä täysin lämmennyt sillekään ajatukselle.

Tämä taitaa olla klassinen kysymys, jonka pohtiminen on tärkeämpää kuin vastauksen löytäminen. Etenkin siinä vaiheessa kannattaa keskittyä pohtimiseen, kun on kuvitellut löytäneensä vastauksen.

Siinä on osa matkustamisen kiehtovuutta. Matkan päällä on aikaa ja virikkeitä perustavanlaatuiseen mietiskelyyn.

Olemme nyt taittaneet Vietnamin matkaa päiväjunalla, yöjunalla, paikallisbussilla, turistibussilla, minibussilla, Grab-taksilla, normaalilla taksilla, veneellä, polkupyörällä, skootterilla ja vielä on jotain kokeilematta. Eidolle eri välineet ovat hauska kokemus, varsinkin kun niille on nyt sanat, joita hän ymmärtää. 

Hän kertoo Silvialle italiaksi ja minulle suomeksi, millä kulloinkin matkustamme. Hän on nyt vaiheessa, jossa kieli kehittyy nopeasti. Päivittäin hän yllättää uusilla sanoilla ja ilmaisuilla. Tämän hetken ykkössanonta on yksinkertaisesti "okei" eri äänenpainoin toistettuna.

Vietnamin kierros on hauska tapa päättää retkemme. Tiiviimpi muuttotahti tuo mieleen ensimmäiset reppureissuni. Välillä tulee hieman nostalginen olo, koska täällä näkee paljon nuoria backpackereita, kuljemmehan suosituimmissa reppureissukohteissa mekin.

Täällä reppureissaaminen on tehty helpoksi. Mekin otamme siitä hyödyn irti. Matkamme jatkuu kohti etelää. Lopullinen määränpäämme Vietnamissa on Ho Chi Minh, josta lennämme toukokuun lopulla Kiinan kautta kotiin, Roomaan. Tai ainakin lähes kotiin, missä se sitten onkaan.