Olemme istuneet paikallaan olevassa laivassa toista tuntia. Noin puolitoista tuntia sitten sataman mies kehotti meitä kiirehtimään, että ehtisimme vielä tähän lähtöön. Ehkä se oli vain tapa saada meidät kiireessä ostamaan lippu sataman lipputrokarilta. Se ei enää selviä, eikä sillä ole väliä. Laiva vie meidät Lombokin Lembarista Balin Padangbaihin.
Matka-aika voi olla neljä tuntia. Ehkä viisi. Toivottavasti ei enempää, sillä satamassa pitäisi olla vastassa isäni ja hänen puolisonsa Rauni, joille olen varannut lentokenttäkuljetukset. Hyppäämme samaan kyytiin ja palaamme Amediin, Pohjois-Balin sukellus- sekä kalastajakylään, jossa olemme jo viettäneet kolme viikkoa. Edessä on siis paluu tuttuun ensimmäistä kertaa tällä matkalla, jos ei aiempia reissuja lasketa.
Lombokia en ainakaan laske. Olin käynyt siellä vain pikaisesti pariin otteeseen. Nyt vietimme saarella lähes kuukauden, tosin siitä yhden viikon pienellä Gili Airin saarella.
Lombokista monet puhuvat saarena, jollainen Bali oli puoli vuosisataa sitten. Ymmärrän vertauksen, vaikka se ontuukin osin. Turismi Lombokissa on vasta kehittymässä kovaa kyytiä, vaikka muutamat paikat vaikuttavat jo hyvin paljon turistikyliltä. Niin luultavasti oli Balillakin 80-luvulla.
Eikä päätieltä tarvitse paljoa poiketa, kun turisti on eksoottinen näky, etenkin matkatessamme koko perhe skootterin päällä. Lapset nauravat ja huutavat helouta. Vanhemmat vilkuttavat ja varsinkin Eido vaaleine kiharoineen saa erikoishuomion.
Ja välillä minäkin. Oli aika erikoinen kokemus, kun nousin snorklaamasta Nipahin kilpikonnarannalta ja toistakymmentä musliminaista huntuineen piiritti minut haluten ottaa selfien kanssani. Menin todella hämilleni, varsinkin kun olin eksynyt pitkällä rannalla. Merivirta oli vienyt vähän sivuun ja ranta oli täynnä paikallisia ravintoloita ilman varsinaisia nimikylttejä.
Nipah-ranta on vain yksi kymmenistä, jos ei sadoista Lombokin kauneista hiekkarannoista. Monet niistä ovat täysin autioita. Tarvitsee vain skootterin (tai auton) ja noin 30 minuuttia ajoa autiorannan löytämiseksi riippumatta missä päin saarta olet.
Kilpikonnaranta ei ollut sellainen. Olimme siellä sunnuntaina, jolloin paikalliset olivat runsain joukoin liikkeellä. Olipa siellä meidän lisäksi muutama turistikin, joita eniten kiinnosti kilpikonnien suojelu ja kasvatus. Snorklatessa on helppo löytää täysikasvuisia yksilöitä popsimassa kasvustoa merenpohjasta. Samea näkyvyys ei tehnyt kokemuksesta mitenkään erityistä, varsinkin kun olemme Amedin ja Gili Airin jälkeen pienessä kilpikonnaähkyssä. Mutta edelleenkin on kiehtovaa nähdä tuo evoluution ihme viettämässä omaa verkkaista elämää, ainakin jos sitä vertaa ihmiseen.
Luin vast'ikään kilpikonnien olleen aiemmassa kehitysvaiheessa aggressiivisia petoja, mutta luonnonvalinta on ohjannut niitä suojautumaan ja elämään pitkää rauhallista elämää. Välillä kilpikonnat antavat kyllä viitteitä kyvyistään. Vaikka yleensä ne syövät levää lähes hypnoottisen rauhallisesti, ei vaadi kuin pari terävää potkua ja kilppari katoaa snorklaushorisontin ulkopuolelle.
Siksi niitä on niin mukava seurata. Se saa oman mielen rauhoittumaan ja nöyrtymään. Kilpikonnalla on täysi valta päättää, haluaako se antaa oudon ja veteen soveltumattomat tunkeilijan sitä tarkkailla.
Näinhän se luonnossa menee. Nöyrä mieli ymmärtää sen, että olemme täällä vieraina. Siitä elämässä on lopulta kyse, oman ymmärryksen lisäämisestä. Mitä enemmän ymmärrämme, sitä vähemmän tarvitsemme, koska meillä on jo kaikki riittävä. Silti on tosi vaikeaa pysähtyä, vaan teemme itsestämme kiireisiä, jos ei muuta, niin etsimään.
Niinpä mekin etsimme sitä oikeaa rantaa. Löysimme ja taas unohdimme. Meidän Robinson Crusoe -hetkemme oli Tampah-rannalla, jonka kilometrin rantaviivan saimme hetkeksi kokonaan itsellemme. Ei se nyt mikään autioranta ollut. Siellä oli useampia kojuja, joista saimme ostettua lounasta. Lounaaseen sisältyi myös ilmaiset rantatuolit. Ja lopulta jouduimme jakamaan rannan muutaman muun turistin kanssa.
Luultavasti tuollainen autiorannan etsimismentaliteetti on tarinoiden synnyttämää. Luulemme, että siinä on jotain hienoa, mikäli saamme rannan vain itsellemme.
Ehkä siinä on hieman omistuksen tuntua, vaikka ei luontoa pitäisi voida omistaa. Luulen, että koko yksityisomaisuuden käsite on haitaksi ihmiselle, vaikka olen voimakkaasti itsekin sen pyörteissä. Tuo kovasti turvallisuuden tuntua omistaa asunto. Niin yhteiskuntamme on rakennettu.
Niin hullulta kuin ajatus tuntuu, ei sen tarvitsisi olla näin. Graeber & Wengrowen kirjoittamassa "Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia" annetaan erinomainen esitys siitä, miten olemme tulleet tähän pisteeseen ja miten asiat voisivat myös olla. Minun ymmärrystäni kirja laajensi kivasti. Valitettavasti yksityisomistamisen kyseenalaistaja leimataan järjestään hihhuliksi (joita meidän standardeilla sellainen ihminen usein on) tai vassariksi, jotta meidän ei oikeasti tarvitsisi pohtia tuota kysymystä.
Ja jotta päättäisin tämän ajatuksen rehellisesti, kyllä minäkin taisin sanoa, kuinka hienoa oli olla juuri tuolla rannalla. Emmekä kuitenkaan menneet sinne uudestaan, vaikka matkaa sinne oli Kutan kylässä olleesta majapaikastamme vain parikymmentä minuuttia.
Kuta oli viimeinen kolmesta stopistamme Lombokissa. Sinne jäimme lopulta 11 päiväksi, vaikka ensimmäinen ajatukseni perille päästyämme oli muuttaa pois. Se taisi olla klassinen reissuväsymyshetkeni. Majapaikkamme Dewi Garden homestay oli aika pelkistetty. Huone oli tilava ja siisti, mutta siinä ei ollut mitään hienoa, ei uima-allasta, eikä suomalaisen silmään eksoottisten kasvien puutarhaa (molemmat löytyivät Senggigin superkivasta yöpaikastamme). Se oli oikein toimiva majapaikka ja varmasti hyvää laatua meidän hintaluokassamme - olemme pyrkineet löytämään yösijan alta parillakympillä.
Eikä Kutan rantakaan hurmannut ensi vaikutelmallaan. Tulimme rannalle väärästä suunnasta. Se oli likainen ja täynnä pieniä kojuja ja ihmisiä. Vaikka ranta on toista kilometriä pitkä hiekkaranta, se ei enää tehnyt vaikutusta. Ja koska turistit eivät tule Kutaan rannan takia, tuota rantaa ei pidetä erityisen siistinä.
Matkaajat tulevat Kutaan surffaamaan. Siinä lienee suurin syy Bali-vertaukseen. Australialainen naapurimme kertoi tulleensa Balille ensimmäisen kerran 1978. Silloin resorttien täyttämillä Etelä-Balin rannoilla oli vain muutama hassu majatalo ja aalloilla tilaa. Samaa haetaan nyt Lombokilta.
Minäkin sain omat aaltohetkeni Belanakin rannalta. Otin opettajan antamaan vauhtia ja verestämään surffimuistojani viiden vuoden takaa, jolloin vietin toista kuukautta Sri Lankan surffirannoilla. Lopulta isolla laudalla oli yllättävän helppo ottaa kiinni rantaan päättyviä aaltoja. Vaikka aallot olivat helppoja ja lauta iso, silti onnistumisen tunne oli lyömätön aina, kun löysin itseni vaappumasta hitaan aallon päällä. Ei ihme, että ranta on vasta-alkajasurffaajien suosiossa. Muutenkin ranta on hieno, jopa Lombokin mittapuussa.
Koska rannat ovat hyvin erilaisia ja aavaa merta riittää Australiaan asti, aaltoja löytyy kaikkeen makuun. Niin myös surffaajia.
Surffaajien läsnäolo tuo kylään letkeyttä. Olen aina viihtynyt surffikylissä, vaikka en itse pystykään osallistumaan keskusteluihin kuin kuulijana. Surffatessa on meren armoilla ja monesti oikeaa aaltoa joutuu odottamaan pitkät tovit. Mutta sitten kun aalto tulee, keskittymisen on oltava täydellisesti siinä hetkessä. Se on loistava yhdistelmä, joka opettaa väkisinkin läsnäoloa sekä myös hyväksyntää. Merta ei voi muuttaa, sen kanssa voi oppia vain elämään.
Ehkä siksi päivä päivältä viihdyin Kutassa paremmin. Lopulta emme muuttaneet mihinkään, mutta päivittäin kävimme lähistön rannoilla. Suosikkimme oli upea Pantai Aan. Siellä kivikko rikkoi aallon ulompana, missä tietysti surffipaikat olivat. Rantaan tuli enää suhteellisen lempeä aalto. Siellä myös Eido pystyi uimaan.
Suurin syy, miksi vierastan Lombokin Bali-vertausta, on uskonto. Lombokin pääuskonto on islam, mikä näkyy arkkitehtuurissa ja ennen kaikkea kuuluu. Pahimmillaan majapaikkaan kuului aamuyöstä kolme rukouskutsua päällekkäin. Jos silloin sattuu heräämään, on odotettava rukoukset loppuun ennen nukahtamista uudelleen.
Eido nauratti meitä keksittyään moskeijan näyttävän muumitalolta. Sitä hän huuteli meille, kun moskeijoita tuli vastaan. Eihän tuo vertaus ihan pieleen mene.
Luonnollisesti islam näkyy myös pukeutumisessa. Vaikka en pysty samaistumaan naisten mielentilaan, tulee helposti ahdistunut olo nähdessäni mustia peittäviä vaatteita kolmenkymmenen asteen hiostavassa helteessä. Mieleni tekisi arvostella, mutta onneksi ymmärrän, etten ymmärrä.
Turistin elämään uskonto ei öisiä herätyksiä lukuunottamatta juuri vaikuta. Viihtymiseemme vaikutti paljon enemmän liikkuminen skootterilla paikasta toiseen. Kaksipyöräisellä on yllättävän mukava huristella menemään. Siinä on vapauden tunnetta.
Emme ole ainoa kaksipyöräinen hurjastelija Kutalla. Emmekä edes hurjastele. Kolme päällä tulee ajettua todella varovaisesti.
Kivenheitto Kutasta mentaliteetti on toinen. Sinne on rakennettu Moto GP-rata, jolla on järjestetty jo muutama osakilpailu. Näky on todella surullinen. Alue on epämääräistä tieviidakkoa. On vaikea nähdä logiikkaa, miten tiet on rakennettu.
Asfalttia on upotettu hurja määrä, enkä puhu nyt radasta, vaan liikennejärjestelyistä ja pysäköintipaikoista. Eksyimme usein matkalla rannalle vain ajamaan ympyrää tieviidakossa. Ei ihme, että luin arvostelun, jossa kerrottiin skootterilla vieneen yhdeksän tuntia päästä kisan jälkeen alueelta pois. Surullisinta on nähdä pystyyn kuolevat mangrovemetsät. Voi vain kuvitella, mitä rakennushanke on tehnyt alueen ekosysteemille. Viime kädessä ihminen satuttaa itseään tuhotessaan luontoa. Tuota kokonaisuutta on monen vaikea hahmottaa, ainakaan jos ei yritä.
Turisteja näkyy paljon sääret ruvella. Monelle villi liikenne ja vaihtelevat tieolosuhteet tekevät tepposen.
Mekään emme säästyneet skootterionnettomuudelta. Se ei ollut ihan tyypillinen sellainen. Olimme ajamassa Tiu Kelepin vesiputoukselta takaisin Senggigin majapaikkaan, kun kuulin takaani huutoa. Pysäytettyäni huomasin Silvian pitävän silmäkulmaansa. Ajoimme yhteen valtavan ampiaisen kanssa, sellaisen joita täällä näkee ja jotka todella herättävät huomiota koollaan. Pistiäinen oli onnistunut viimeisenä työnään laittamaan myrkkynsä kiertoon. Ensin turposi Silvian silmäkulma, seuraavina päivinä oli pääkipua ja pahimmillaan koko toinen puoli naamasta oli turvoksissa. Kaikkiaan palautumiseen meni toista viikkoa, mikä on kuulemma tyypillistä tuon kokoluokan pörriäisen kanssa.
Meillä oli hyvä paikka toipua pistoksesta, sillä Senggigistä jatkoimme Tetebatun kylään Rinjanin rinteille. Rinjanin tulivuori dominoi koko Lombokin saarta. Sen korkein kohta kohoaa lähes neljään kilometriin ja sen rinteillä on lukuisia upeita vesiputouksia.
Kaikkiaan kävimme noin kymmenellä putouksella eri puolilla saarta. Useilla niistä saimme olla lähes yksin. Se on mahtava kokemus, varsinkin kun vesiputoukset sijaitsevat usein pienen viidakkovaelluksen takana ja ovat upean kasvillisuuden verhoamia. Todella rakastan sademetsäputouksia ja uimista niiden muodostamissa luonnollisissa altaissa.
Tetebatussa meillä ei ollut kiire minnekään. Yksi lounashetkemme päättyi tunnin kävelyyn, kun paikan omistaja halusi esitellä, mistä yrtit ja hedelmät ovat peräisin. Ainakin näimme papaijan, banaanin, kaakaon, pippurin, neilikan, kookoksen, vaniljan, avokaadon, mangon, jackfruitin, snakefruitin… Kaikkia en tiedä suomeksi ja varmuudella osan kiertueen kasveista olen jo unohtanut.
Tetebatussa myös ilmasto toi mukavaa vaihtelua. Oli kiva laittaa pitkästä aikaa pitkähihainen paita päälle ja vain katsella sadetta.
Matkamme Indonesian ilmastossa jatkunee vielä jonkin aikaa. Saimme eilen 60 päivän pidennyksen viisumiimme. Se oli aika veikeä prosessi. Ensimmäisellä käynnillä Mataramin imigration-toimistolle saimme informaatiota ja kolme sivua lomakkeita täytettäväksi kutakin hakemusta kohden. Meille selvisi, että tarvitsimme paikallisen yhteyshenkilön, sponsorin, jonka piti laittaa allekirjoitus materan, hakemukseen liimattavan pienen tarran päälle. Hänen henkilötodistuksen kopio piti myös liittää hakemuskansioon. Tämän lisäksi piti olla kopio passista ja viisumista.
Seuraavalla käynnillä hakemuksemme hyväksyttiin jätettäväksi, kävin toisella puolella tietä pankissa maksamassa viisumin (120 eur/60 päivää/viisumi) sekä tovin odottelun jälkeen meidät kuvattiin ja otettiin sormenjäljet. Passimme luvattiin ensin lähtöpäiväksemme, mutta saimme neuvoteltua noudon päivää aiemmaksi. Passin noutaminen oli enää läpihuutojuttu. Kieltämättä suupieleen nousi pieni hymy, kun näimme viisumitarrat passeissamme.
Lienee selvää, että virastolla on tiukat ohjeet pukeutumiselle ja niitä todella kannattaa noudattaa, mikäli haluaa prosessin sujuvan jouhevasti. Ei ihme, että viisumin uusinta on hyvä markkina agentuureille. Yhden viisuminpidennyksen standardihinta on viisumimaksun lisäksi 700 000 rupiaa eli n. 40 euroa. Mutta vaikka ottaisi agentin hoitamaan prosessin, kertaalleen on käytävä paikanpäällä kuvausta varten.
Meillä on nyt siis lupa olla maassa 10.4. saakka. Seuraava kuukausi menee kierrellen Balin ympäristössä. Sitten olemme suunnitteleet retkeä Raja Ampatiin Papuan kupeeseen. Sen sanotaan olevan maailman parhaita sukelluskohteita ja muutenkin alue on kutkutellut pitkään mielessä. On siinä varmaan vähän sellaista ajatusta, että tuonne ei kovin moni pääse tai mene. Mutta väliäkös sillä, sinne olisi hienoa päästä.
Nyt nautitaan kuitenkin hetki Amedista, paikallisesta ruosta ja katsotaan, mitä tuleva tuo.
Vielä loppuun täytyy kehua lombokilaisia ja miksei indonesialaisia yleensäkin. Vaikka luonto ja ilmasto ovat täällä upeita, ihmiset tekevät kokemuksen. On ihanaa, miten paikallisilla on hymy herkässä. Se ei maksa mitään ja on kiva lahja, koska palkintona on yleensä hyvä mieli myös itselle. Kiitos kaikille hienoille kohtaamisille, joita olemme saaneet jo kokea!
Kommentit