Pa-Auk Forest Monastery, Myanmar - meditointia piereskelevien munkkien seurassa

Tum-tum-tum, Tam-tam-tam, tu-tum, ta-tam... Kaksi valtavaa gongia aloittivat joka aamu puolineljältä viisi minuuttia kestäneen vuoropuhelunsa. Sama toistui ennen kaikkia meditaatiosessioita Pa-Auk Tawian meditaatiokeskuksessa, Etelä-Myanmarissa. Ääni tuli hyvin tutuksi, sillä opettelin Pa-Aukissa meditaation alkeita kuukauden ajan.

Voin hyvällä syyllä puhua alkeista. Opetuksessa seurataan Pa-Auk Tawya Sayadawin kirjaa Knowing & Seeing, jonka yli kahdensadan sivun meditaatio-osuudessa pääsin toiselle sivulle. Ja sekin tuotti paljon haasteita!

Kyseessä on buddhalaisen vipassanameditaation keskus, jossa tarjotaan koko meditaation polku alusta loppuun, valaistumiseen, kuten buddhalaiset uskovat. Mutta silti osallistuakseen meditaatioon ei tarvitse olla buddhalainen. Riittää, että on kiinnostunut oman mielensä kehittämisestä ja opiskelusta, kuten minä.

Keskus on todella iso. Vierailuni aikana siellä oli yli tuhat asukasta, enemmistö vakituisia meditoijia, siis munkkeja ja nunnia. Siksi tällainen lyhytaikainen turisti - kuukausi tuolla on lyhyt aika - ei todellakaan saanut erityiskohtelua. Perehdytykseni kesti viisi minuuttia sisältäen meditaationeuvojen lisäksi käytännön ohjeet.

Meditaatiosalimme.


Ei ihme, että olin ensimmäisessä ruokailussa hieman hukassa. Lopulta minut neuvottiin alakerran huoneeseen, jossa ulkomaalaisten maallikoiden ruokailu tapahtui.

Ulkomaalaisten vieraiden ruokala. Paikkani on takavasemmalla. Siinä nautin kaikkiaan 61 ruokailua.



Hierarkia ruokalassa oli selkeä. Ensin ruoka tarjottiin ulkomaalaisille munkeille. Sitten vuorossa oli paikalliset munkit. Vasta sen jälkeen oli meidän vuoromme, päivästä riippuen 30 - 60 minuuttia ruokailun alkamisajan jälkeen.

Ruoka jaettiin vapaehtoisten voimin. Kesti aikansa ennen kuin opin pyytämään riittävän vähän. Ilman erillistä kehotusta ruokaa ja varsinkin riisiä olisi lapattu useamman ihmisen tarpeeseen. Joka päivä oli monia eri kasvisruokavaihtoehtoja, usein myös hedelmiä ja jälkiruokia. Sinänsä oli hyvä, että lounas oli riittoisa. Puolenpäivän jälkeen ei ollut enää lupa syödä mitään.



Se teki ruokailusta erityisen, että kaikki tarjottu ruoka oli lahjoituksia. Lounaan tarjoamiseen on yli vuoden jono.

Pa-Auk on yksi tunnetuimmista meditoinnin brandeistä ja se näkyi etenkin helmikuun ensimmäisellä viikolla. Viikko huipentui 8.2. mahadanajuhlaan. Silloin tuhannet ihmiset eri puolilta Kaakkois-Aasiaa tulivat lahjoittamaan munkeille kaikkea mahdollista tarpeellista ja turhaa. Myös monet turistit tulivat ihmettelemään tätä festivaalia.

Mahadana-päivän lounastarjoajat.


Se oli epätodellinen näky. Kilometrin kadunpätkä oli täynnä kojuja ja pöytiä. Mutta kukaan ei myynyt mitään, vaan ihmiset olivat vain jakamassa tavaroita. Niitä riitti jokaiselle munkille useampi säkillinen. Tavaroita varten oli kantajia, jotka nostivat säkkejä kärryille sitä mukaa, kun ne täyttyivät. Juhlan täydensi turistit, jotka ottivat kuvia munkeista.



Mihinkä lie kaikki tavarat lopulta päätyvät? Munkit ovat periaatteessa luopuneet kaikesta omaisuudestaan. He eivät saa edes käsitellä rahaa. Naapurini kyselikin minulta, tarvitsisinko jotain. Otin vastaan muutamia kynttilöitä ja tiskisienen mökkiini, mutta muuten en keksinyt käyttöä tavaroille.

Naapurini lahjoja.


Eikä mökkeihin kyllä mikään rihkama olisi sopinutkaan. Jokainen meditoija saa käyttöönsä pienen kutin, kuten majoja kutsutaan. Se oli todella kotoisen oloinen maja, vaikkakin askeettinen.

Sängyssäni ei ollut ollenkaan patjaa, mutta en sitä osannut kaivata. Ja siitäkin huolimatta maja oli parempi kuin kuvittelin. Minulla oli vesihana parvekkeellani ja sähköpistoke sisällä. Takapihan linnut ja oravat loivat kivan tunnelman. Aika vähänhän me lopulta tarvitsemme, mikäli tosissaan sitä pohdimme!



Luostarin alue oli todella viihtyisä. Mökit olivat puiden varjostamia ja mäkimaisema sai alueen näyttämään kauniilta. Sillä on merkitystä viihtymiseen, varsinkin kun monet munkit viettävät useita vuosia, jopa koko elämänsä luostarissa.

Jos jostain pitäisi valittaa, niin paikka ei ollut niin hiljainen kuin olin kuvitellut. Mutta siihen vaikutti paljon mahadanan osuminen samaan ajankohtaan. Läheisistä kylistä kaikui basson jytinä öisin ja luostarissa pörräsi väkeä.



Tämä hieman laadukkaampi mökki kuului tärkeimmälle, 85-vuotiaalle Pa-Auk Tawyalle (samanniminen kuin itse keskus). Hän vieraili pikaisesti luostarissa. Opettajaan suhtauduttiin kuin rocktähteen.

Koronavirus näkyi myös Pa-Aukissa. Lähtöni jälkeen keskus suljettiin uusilta vierailta.


Kävi siellä myös länsimaisia turisteja ihmettelemässä paikkaa. Oli jotenkin höntti olo jonottaa ruokaa, kun turistit, sellaiset kuten minä olisin voinut olla, ottivat meistä kuvia. Se palautti hetkeksi takaisin länsimaalaisen elämän ajatuksiin ja tunsin oloni naurettavaksi kävellessäni turistien ohi valkoisissa joogin vaatteissa.

Mutta sellainenhan mielemme on, se näkee itsensä koko ajan omasta (harhaisesta) perspektiivistä, kun muut näkevät meidät toisin. Ja silti luomme oman häpeämme tai pelkomme juuri siitä omasta näkökulmastamme. Ainakin, jos emme pääse vähän syvemmälle mielen sopukoihin näkemään asioita paremmin sellaisena kuin ne oikeasti ovat. Esimerkiksi siksi kannattaa meditoida.

Lopulta en usko, että sillä on niin paljon väliä, miten meditoimme. Tärkeintä on säännöllinen harjoitus. Siitä sain monta hyvää opetusta kuukauden aikana.

Pa-Aukissa annettu meditaatio-ohje oli niin yksinkertainen kuin vain voi olla: tarkastele hengityksen tunnetta sieraimissa ja huulen yläpuolella. Sitä ohjetta yritin noudattaa 30 päivän ajan, 8,5 tuntia päivässä.

Kuulostaako tylsältä?

No, sitä se ainakaan ollut, vaikka monta muuta adjektiivia kuukauteen voisi liittää. Yksikään sessio ei ollut edellisen kaltainen. Ja jokainen tarjosi jotain viisautta, tosin paljolti harjaantumattomuuteni takia. Periaatteessahan tuollaisella ohjeistuksella meditoidaan pelkkää keskittymistä, ei oman mielen tai kehon viisautta. Mutta koska en pysynyt muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pysymään hengityksessäni pitkiä ajanjaksoja, pääsin kyllä löytämään mitä erilaisempia oivalluksia.



Hyvänä esimerkkinä käy vaikka meteli meditaatiosalissa. Välillä rakennuksen ulkopuolen avoimista ikkunoista kuului kovaäänistä puhetta, joka esti keskittymiseni. Tai niin kuvittelin. Mutta tarkasteltuani tuntemusta ymmärsin, että ei muut ihmiset vieneet keskittymistäni, vaan oma mieleni. Siis se, että ärsyynnyin metelistä.

Syy oli vain minussa, vaikka välillisesti sen aiheuttaja ulkopuolella. Hetken tuota pohdittuani tajusin voivani vaikuttaa itseeni ja siihen, miten reagoin asiaan. Samassa löysin keskittymiseni ja jatkoin meditaatiota vielä päätösgongin jälkeenkin.

Samaa viisautta voin käyttää myöhemmin elämässäni, koska kokemus auttoi tiedon sisäistämiseen. Vaikka kuinka olisin lukenut siitä, että tunteiden syy, olkoot sitten viha, katkeruus, kateus, mikä vaan, on aina meissä itsessämme, ei sitä voi ilman harjoitusta sisäistää. Mielellemme on ihan turha sanoa: "turhaan suutut, ei tuo ihminen ole olotilaasi aiheuttanut!"

Mikäli keskittymiseni olisi ollut paremmalla tasolla, en olisi päässyt tätä(kään) viisautta sisäistämään.

Kuuluisa edesmennyt thaimunkki Ajahn Chah ilmaisee sen hienosti. Hyväksy tunteet sellaisina kuin ne ovat. On turha taistella vastaan. Silloin ne voivat muuttua.


Meditaatiosalissa oli myös jatkuvasti toinen hieman erikoisempi metelin lähde: piereskelevät munkit. Selkeästi paikallinen kulttuuri poikkeaa länsimaista. Kuukauden aikana jok'ikininen sessio täyttyi mitä monimuotoisimmista pieruista. Aluksi se ihmetytti, sitten ärsytti ja lopulta pääosin huvitti. Siihen en tottunut missään vaiheessa, enkä ollut ainoa. Vaihtaessani unkarilaisen kanssameditoijani kanssa vain muutaman lauseen, heti toisessa niistä hän pääsi ihmettelemään tätä erilaista suhtaumista massukaasujen päästelyyn.

Monet meditaatiosessioita suunnittelin tulevaa, jos en sitten liikkunut menneessä. Yksi asia tuli selväksi. Nyt aika alkaa olla kypsä takaisin korisvalmennukseen. Lähes joka päivä alitajuntani vei minut valmentamaan jotain joukkuetta. Kurinalaisesti pyrin aina palauttamaan mieleni takaisin hengitykseen, joskus pitkänkin harhailun jälkeen.

Valmennuksen ohella kävin monet muut tulevaisuuden suunnitelmat mielessäni. Välillä taas palasiin sellaisiin lapsuudentapahtumiin, joista ei aiemmin ollut mitään kuvaa.

Mieleemme on lastattu niin paljon tavaraa nykyisessä ärsykkeiden tulvassa, että ilman mielen puhdistamista on vaikeaa rauhoittua ja keskittyä sekä siten käyttää mieltämme tehokkaasti.

Buddhalainen meditaatio jaetaan karkeasti kahteen kategoriaan. Toinen on keskittymisen meditaatiota ja toinen viisauden. Monet opettajat sanovat niiden kulkevan käsikädessä. Toiset tekevät niiden välille jyrkemmän eron.

Käsittääkseni kaikki opettajat ovat samaa mieltä siitä, että muodollisen harjoituksen lisäksi on äärimmäisen tärkeää harjoittaa mieltämme jokapäiväisessä elämässä. Muuten olemme jatkuvasti mielemme vietävinä ja ajattelemme sitä sun tätä tiedostamatta, mitä todella ajattelemme. Samalla tunteet nousevat pintaan ilman, että edes tiedostamme sitä. Voimme vain havaita, että ei ole hyvä olla ilman, että ymmärrämme, mistä se johtuu.

Mikäli olemme harjoittaneet keskittymistämme paremmaksi, meillä on myös parempi mahdollisuus päästä käsiksi noihin tunteisiin. Siksi keskittymismeditaatio on meditoinnin perusta.



Sain konkreettisen esimerkin meditoinnin myötä parantuneesta keskittymiskyvystäni. Makasin mökissäni kolmannella meditointiviikolla, kun gongit alkoivat kutsumaan meditaatioon. Yht'äkkiä havahduin siihen, miten tunsin kehossani rumpujen lyönnin aiheuttaman värähtelyn, vaikka niihin oli etäisyyttä toistasataa metriä. Se on kiva esimerkki kehon ja mielen yhteydestä.

Pääsin harjoittamaan myös konkreettisesti maallisen elämän läsnäoloa. Juhlaviikon toinen iso tapahtuma oli riisimarssi, kävely lähikylissä, joissa ihmiset lahjoittivat riisiä alueen luostareille. Koska munkit eivät saa käsitellä raakariisiä (en tiedä miksi ei), niin he tarvitsivat avustajia kantamaan astioitaan ja tyhjentämään niitä säkkeihin. Alunperin menin tuonne vain katsomaan tapahtumaa, mutta löysinkin itseni kantamasta nuoren munkin kulhoa.




Onneksi löysin. Oli todella kiitollinen tunne kävellä paljain jaloin ja kohdata ihmisten hymyt, uteliaisuus ja nöyryys. Joka kerta saadessani riisiä astiaan tunsin kiitollisuutta riippumatta siitä, kuinka paljon lahjoittaja sitä jakoi. Ehkäpä tässäkin auttoi se, että meditaation ansiosta pystyin olemaan paremmin läsnä ja keskittymään juuri siihen hetkeen. Vain pari kertaa huomasin keskittymisen karkaavan. Siihen oli selkeä syy: olin kaivanut taskusta kännykän ottaakseni kuvia.



Kävely rikkoi kivasti meditointirutiinit, jotka juuri silloin olivat aika tuskaisia. Olin kyllä löytänyt hengityksen, mutta myös aika monta muuta tuntemusta kasvoistani. Välillä syvä keskittymiseni johti siihen, että tuntui kuin kymmenen pikkumiestä olisi kasvojeni kimpussa. Silmien ympärys täyttyi paineesta, nenä tuntui olevan tukossa ja joku tunki sieraimiini paksuja kyniä. Mutta meditaatiosession jälkeen kaikki loppui. Siis tuntemukset olivat vain mieleni aikaansaannoksia.

Tämäkin kokemus tarjosi monenlaista oppia mielestäni, mutta niiden yksilöiminen paisuttaisi entisestään jo ylipitkää kirjoitusta. Ihan yksin en jäänyt tuntemuksiani käsittelemään. Periaatteessa joka päivä oli varattu tunnin aika, jolloin oli mahdollista käydä kysymässä opettajalta neuvoa. Mutta läheskään aina opettaja ei ollut paikalla. Eli aika omatoimista meditointi oli.

Päivittäinen aikataulu sekä ennen retriittiä saamani informaatio.


Vaikka kokemus oli kaikkea muuta kuin helppo, oli se niin palkitsevaa, että voisin hyvin kuvitella uusivani sen. Mutta luultavasti menisin johonkin sellaiseen keskukseen, jossa meditointi on hieman monipuolisempaa ja myös opetus säännöllistä.

Vaihtoehtojahan riittää. Myanmarissa pelkästään on lukuisia erilaisia meditaatiokeskuksia, joihin ulkopuoliset voivat mennä meditoimaan. Myös esimerkiksi Thaimaassa, Malesiassa, Sri Lankassa, Intiassa ja Nepalissa on paikkoja, jotka ottavat vastaan ulkomaalaisia vieraita. Ja monessa paikassa, kuten myös Pa-Aukissa, kaikki on täysin ilmaista. Jätin kyllä oman lahjoitukseni, mutta kukaan ei kysellyt sen perään.

Mielelläni jaan lisää kokemuksiani Pa-Aukista sekä myös Sri Lankasta, Intiasta ja Nepalista, mikäli joku on kiinnostunut.

Monta kertaa retriitin aikana totesin itselleni, kuinka etuoikeutettu olen, kun pääsen tuollaista kokemaan. Voin sitä lämpimästi suositella myös muille.

Tavoittelemme länsimaissa monenlaisia asioita, mutta on vaikea keksiä, mikä olisi oman mielen harjoittamista tärkeämpää.

Uskon vahvasti ikivanhaan buddhalaiseen viisauteen; vain oman mielen kehittäminen tuo meille aitoa onnea pelkän mielihyvän tunteen asemasta. Ulkopuolelta onnea on turha etsiä.