Dharamshalassa oli marraskuinen pimeä ja viileä ilta. Ilokseni bussia ei tarvinnut odottaa pitkään. Odotus alkaisi vasta hypättyäni kyytiin. Aikaa bussissa oli tiedossa vähintään 30 tuntia ja olin suhteellisen varma, että enemmän. Luvatut ajat, varsinkaan pidempien bussimatkojen suhteen, eivät juuri koskaan Intiassa tai Nepalissa toteudu. Ja jostain kumman syystä aika muuttuu järjestään suuremmaksi.
Kathmandun hiljainen pagoda.
Valittaminen on turhaa, sillä pitkä bussimatka oli oma valintani.
Olin Dharamshalassa, kun sain sähköpostiini tiedon, että minulle olisi avautunut peruutuspaikka Kathmanduun Kopan Monasteryyn kahden viikon päästä alkavalle November courselle, tunnetulle kurssille, jota on järjestetty siellä jo 70-luvulta alkaen. Olin alkuun osallistumisestani epäilevä. En ollut ajatellut lähteväni Nepaliin, varsinkaan kuukauden pituiselle kurssille tutustumaan buddhismiin. Ilmoittautumiseni pari kuukautta aiemmin oli ollut hetken päähänpisto ilman todellista aikomusta osallistua - arvasin, että paikkoja tuskin enää olisi.
Lopulta kaverini saivat minut voittamaan epäilykseni. "Kuukausi on lyhyt aika elämässäni, mutta voisin saada siltä aika paljon", oli kohtalaisen hyvä argumentti.
Niinpä marssin paikalliseen matkatoimistoon ja selvitin matkustusvaihtoehtoja. Lentämällä olisin säästänyt lähes vuorokauden, mutta esitin itselleni saman kysymyksen kuin kurssin suhteen, mikä merkitys elämässä on ajalla. Miksi sitä pitäisi säästää? Lopulta bussi oli helppo valinta.
Savusumuinen Delhi.
Varasin matkaan lukemista, latasin muutaman Korisliiga-pelin ja nautin ajatuksesta, että pääsisin kuuntelemaan rauhassa musiikkia.
Matka oli positiivinen yllätys. Dharamshalasta Nepalin rajalle, siis ensimmäisen reilun vuorokauden ajan, myydyt liput täsmäsivät, odotus Delhissä sujui mukavasti sisätiloissa, bussit olivat hyviä, sain istua kahden penkin rivissä yksin ja vieläpä pystyin lataamaan laitteisiini virtaa. Vain matkan viimeinen 10 tuntia Nepalin rajalta Kathmanduun oli hieman tuskaisempaa. Mutta se osuus tuntui enää kivenheitolta, varsinkin kun maisemat olivat upeita.
Vasta saapuminen Kathmandun alueelle sai mieleni puutumaan. Kykimme varmasti kolmisen tuntia saasteisessa ja likaisessa esikaupunkialueessa kuljettajan taistellessa tilastaan edetä muutama sata metriä kerrallaan. Onneksi kokemuksesta tiesin, ettei kannata alkaa mielessä liian aikaisin virittelemään perillepääsyfanfaareja.
Jälkikäteen bussimatkassa jäi ehkä eniten kaivelemaan, miten sorruin rajalla klassikkohuijaukseen: "Nepaliin ei saa viedä yhtään Intian rahaa, joten sinun täytyy vaihtaa kaikki nyt. Vien sinut vaihtopisteeseen." Siellä kurssi oli luonnollisesti kehno.
Tätä kirjoittaessa, toista kuukautta tapahtuneen jälkeen, tuntuu käsittämättömän tyhmältä, miten lankesin tuohon. Ihan kuin en olisi koskaan ylittänyt kolmansien maiden maarajaa.
Yritän selitellä itselleni aamuyön väsymystä ja sitä, miten rahanvaihtopisteeseen ohjannut kaveri oli sama, joka vei minut rajavartioiden luokse ja auttoi rajamuodollisuuksissa. Ainakin on hyvä kirjoittaa tapahtuneesta tähän muistuttamaan itseäni.
Kathmandussa olin varannut muutaman päivän aikaa palautumiseen. Tuntuu kuin kaupungissa olisi aika pysähtynyt. Vierailin siellä ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten. Vieläkin pääkaupungin kadut ovat hiekkamonttuja täynnä, kestävästä asfaltista ei ole tietoa, pöly ja paska täyttävät ilman, paikalliset kulkevat likaisissa vaatteissa, mutta toisaalta ihmiset ovat ystävällisiä ja ilmapiiri on hyvä. Kehitys, kuten me sen miellämme, on kiertänyt Kathmandun.
Vain pääturistialue Thamel laajenee laajenemistaan. Lähes kaikissa ravintoloissa on WiFi tyydyttämässä länsimaalaisten somettajien tarpeita. Turisteille vaelluskamppeita tarjoavien kauppojen määrä on räjähtänyt. Eikä siellä ole enää merkkejä parin vuoden takaisesta maanjäristystragediasta toisin kuin muualla esikaupunkialueella.
Vaikka kaupungin kasvot ovat surulliset, en osannut antaa sen vaikuttaa mielialaani. Muutaman yön jälkeen luovutin siistin hotellihuoneeni hyvin mielin ja otin taksin lennosta kohti Kopan Monasterya.
Olin ajatellut, että onnistuin menemään kurssille ilman ennakko-odotuksia. Myöhemmin tajusin olleeni väärässä. Illuusioni vahvistui, kun sisäänkirjautumisen jälkeen minut ohjattiin majoitushuoneeseen. Jakaisin huoneen 13 muun miehen kanssa. Etukäteen peruutuspaikan tuoma dormimajoitus oli yksi syy, miksi osallistuminen arvelutti. Mutta ensivaikutelmani astuttuani siistiin huoneeseen oli myönteinen. Ajattelin kokemuksen olevan hyvä ja opettavan jotain järjestellessäni tavaroitani hyllylle ja viikatessani lakanoita paikoilleen.
Ensimmäiset päivät sujuivat rutiineja haeskellen. Aamu alkoi vapaaehtoisella prostration-harjoituksella puolikuudelta. Tämä tiibetinbuddhalainen rutiini oli minulle aiemmin tuttu lähinnä dokumenteista, joissa olen ihmetellyt ihmisten kävelevän satoja kilometrejä ja useita kuukausia kumartuen joka askeleella koskettamaan maata ja samalla työntäen kätensä eteen pientä nykäystä varten. Me teimme rituaalin paikallaan ja vain 35 kertaa, mikä yhdessä mantraamisen kanssa otti puolisen tuntia.
Rituaalit ovat minulle vaikeita. Olen aina vierastanut uskontojen ulkoapäin annettuja totuuksia ja määräyksiä kunnioituksesta. Minulle buddhalaisuus edustaa jotain muuta. Olen kiinnostunut siitä nimenomaan siksi, että pääpaino on itsensä ja oman mielen kehittämisessä, ei uskomisessa johonkin.
Halusin kuitenkin osallistua aamun harjoitukseen, sillä järkeilin kumartelun vievän ylpeyttäni ja arroganssiani sekä opettavan, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Ja opettajamme kertoi tämän ja kaikkien muidenkin rituaalien olevan nimenomaan psykologisia harjoituksia, ei muuta.
Prostration-herätystä seurasi aamutee ja päivän ensimmäinen meditaatio. Italialaisen Renaton päivittäin pitämät kaksi tunnin meditaatiosessiota olivat lopulta se, jotka pelastivat kurssini.
Pääopettajana kurssilla oli Ven. Robina, noin 70-vuotias australialainen nunna, joka on kerännyt laajan suosion värikkäällä opetustyylillään. Varsinkin alussa nautin hänen opetuksestaan ja tavasta puhua, enkä ihmetellyt miksi monet ihmiset seuraavat hänen opetussessioitaan maasta ja maanosasta toiseen. Hänen maallinen tapansa puhua oli jotain sellaista, mitä ei odottaisi arvostetulta henkiseltä opettajalta.
Mutta kuherrusaikaa kesti vain muutamia päiviä. Päivä päivältä turhauduin enemmän ja enemmän hänen opetukseen ja siihen miten hän pyöritteli samoja arkisia esimerkkejä siitä, miten buddhalaisuus soveltuu jokapäiväiseen elämään.
Vaikka kaikki mitä hän kertoi, oli sinänsä järkeenkäypää, en ollut tullut sitä Kopaniin kuulemaan. Minua kiinnosti mielen toiminnan logiikka, erilaiset tavat meditoida ja se, miten mielen syvempiin kerroksiin pääsisi käsiksi. Halusin myös opetusta, joka haastaisi loogista päättelykykyä. Siksi Robinan tarinat parisuhteista, karmasta ja vanhoista aktivistiajoistaan eivät saaneet minua innostumaan.
Lopulta turhautumiseni kärjistyi siihen pisteeseen, että harkitsin kurssin päättämistä kymmenen päivän jälkeen.
Lähetin hänelle kysymyksen liittyen buddhismin periaatteisiin: aluttomaan aikaan, uudelleensyntymiseen ja siihen, että kaikilla on buddhismin oppien mukaan mahdollisuus valaistua. Perustelin kysymykseni ja sen, että tuohon edellämainittuun sisältyy mielestäni ylittämätön ristiriita, joka tekisi buddhismin perusajatuksen mahdottomaksi. Robina kuittasi lapulla lähettämäni kysymyksen turhana spekulaationa ja jatkoi eteenpäin.
"Pitäkööt tunkkinsa", oli ensimmäinen ajatukseni. Lounastauolla kävelin ympäri luostarialuetta ja pohdin itsekseni ajatuksiani. Itsekseni, koska kannoin rintapielessäni keltaista merkkiä vapaaehtoisesta puhumattomuudesta, kuten lukuisat muut kahdestasadasta osallistujasta.
Pikkuhiljaa aloin nähdä valoa turhautumiseni ja vitutukseni takaa. Ymmärsin olevani juuri siellä, missä minun pitikin olla. Tajusin, että olin rakentanut kurssille odotuksia ja halusin opetuksen olevan samanlaista loogiskeskeistä pohdiskelua kuin Dharamshalan Tushitassa. Mutta nyt opetuksessa näytettiinkin, miten mieli toimii käytännössä.
Tajusin, että olin projisoinut omaa turhautumistani opettajaan. Se on juuri buddhismin opetukseni ydin. Minkään tunteemme pääsyy, on se sitten viha, ilo, suru, turhautuminen, ei löydy ulkopuoleltamme. Sen laukaisija voi kyllä olla jokin ulkopuolinen tapahtuma, kuten nyt kohdallani opetus. Mutta pääsyy löytyy sisältämme ja siitä, että emme tunne riittävän hyvin omaa mieltämme, vaan elämme jatkuvassa harhassa. Juuri siitähän Robina oli koko ajan puhunut.
Mitä enemmän pohdin, sen paremmin tajusin, että olin saanut aivat loistavan omakohtaisen kokemuksen tästä. Seuraavana päivänä pystyin seuraamaan Robinan opetusta uusin silmin. Yritin olla niin läsnä kuin pystyin ja välillä suljin silmäni ja meditoin hänen kertomia esimerkkejä.
Mutta silti mieleni puhui sisällä, miten minun pitäisi hyödyntää kurssin aikaa paremmin. Viikon jälkeen kävin toimistolla tiedustelemassa, olisiko pienempiä huoneita vapautunut. Sain myönteisen vastauksen. Sata dollaria maksamalla pääsisin loppuajaksi kahden hengen huoneeseen. Kävin katsomassa huonetta ja tulevaa venäläistä kämppäkaverini. Päätin tarttua tarjoukseen.
Tämä spartalainen ilmestys kertoi heräävänsä joka aamu neljän maissa tekemään oman harjoituksensa. Jo silloin sain viitteitä hänen neuroottisesta siivousvimmasta ja tavoistaan, mutta silti ajattelin hänen sopivan hyvin huonekaverikseni. Olin edelleen hiljaisuudessa ja hänen aikainen heräämisensä jätti minulle koko huoneen aamulla käyttööni.
Näkymät ikkunastani ja luostarin katolta.
Egoni tarpeen tyydyttämiseksi aloin myös tekemään enemmän omia harjoituksiani. Lisäsin koko ajan aamun omatoimisen meditaatiosessioni pituutta. Lisäksi aloin jättämään aamupalan väliin tehdäkseni rauhallisen joogaharjoituksen. Vasta silloin koin käyttäväni ajan kunnolla hyödyksi.
Ajatteluuni vaikutti paljon se, että puolessa välissä opetusvahvuuteen liittyi Lama Zopa Rinpoche, yksi Tiibetin buddhalaisuuden tärkeimpiä opettajia Dalai Laman jälkeen. Hänen saapumiseensa liittyi hurmoksellisia rituaaleja ja monet olivat silminnähden liikuttuneita. Tätä minun oli taas vaikea käsitellä, mutta odotin myös innolla Lama Zopan opetustuokioita.
Putosin korkealta ja kovaa. En ymmärtänyt mitään opetuksesta. Toistelin mielessäni kysymystä, onko hän vanhuuden vaivaama vai, onko hänen opetuksensa oikeasti tuollaista. Minulla oli huono omatunto, kun kysyin tällaisia kysymyksia ja samalla kuulin ympäriltäni ihastelua siitä, miten viisas opettaja hän on. Tämän yli en missään vaiheessa päässyt ja lopulta päädyin jättämään hänen viimeisen session väliin. Se oli hyvää opettelua kurinalaiselle mielelleni. Minun piti yrittää hyväksyä, että tämä opettaja ei vain sopinut minulle, mutta silti halusin uskoa hänen viisauteen ja puhuttuun valaistuneisuuteen.
Siksikin koin entistä tärkeämmäksi omat harjoitukseni ja Renatan meditaatiosessiot, varsinkin kun illan viimeinen, kokeneen nunnan pitämä meditaatio, edusti minulle enemmän rituaaleja kuin mielenharjoitustani. Ymmärsin kyllä, että sekin sessio olisi hyväksi minulle, mutta pelkkä ymmärrykseni ei riittänyt kyseenalaistavalle mielelleni.
Kun kurssia oli takana 18 päivää, aloitimme yhteisen askeesiharjoituksen. Päivässä tarjottiin vain yksi ruoka ja aamulla lisättiin yksi mielen puhdistautumisharjoitus, mikä aikaisti kaikkien herätystä puolella tunnilla. Silloin aloin heräämään omaan meditaatioon jo neljän jälkeen. Samaan aikaan ilma kylmeni, Kathmandun saasteet raastoivat keuhkojani ja kehoni heikkeni, koska söimme vähemmän.
Lopulta kehoni taisi turhautua, koska en kuullut sen varoituksia. Neljä päivää ennen kurssin päätöstä sain yöllä korkean kuumeen. Pinkkasin kaikki mahdolliset peitot ja vaatteet päälleni, mutta en siltikään voittanut kylmän tunnetta. Kuumeen laskiessa ripuli iski päälle. Kävin puolentunnin välein vessassa päivät ja yöt. Kolmantena sairauspäivänä uskalsin ensimmäistä kertaa ulos vain kiirehtiäkseni takaisin vessaan. Kopanin kurssi oli osaltani ohitse.
Onneksi tajusin opetukseni, en ollut osannut kuunnella kunnolla kehoani. Tiedostamattomat odotukseni saivat minua tekemään harjoituksia, jotka kyllä tuntuivat hyvältä, mutta olivat liikaa huomioiden kurssin aiheuttaman kuorman. Monet valittivat kurssin sellaisenaankin olevan raskas.
Näitä asioita pohdiskelin, kun pääsin kurssin jälkeen hotellihuoneeni lämpöön Kathmandussa - otin ilmastoidun huoneen ja säädin lämmön täysille. Mielenkiintoista oli, että voin paremmin lähes välittömästi, kun lähdin pois luostarin alueelta.
Diagnoosi: vakava ripuli. Hoito: antibioottikuuri ja kehon nesteytys.
Etten antaisi väärää kuvaa, pääosin nautin ajastani. Luostarimiljöö oli upea ja usein iltaisin liikutuin kuunnellessani nuorten miesten mantrausta opettajan johdolla. Nyt kuvat vehreästä piha-alueesta ja upeista rakennuksista jäivät ottamatta, sillä puhelin oli säilytyksessä, enkä viimeisenä päivänä luonnollisesti ollut kuvausfiiliksissä. 30 päivän tauko kännykästä teki todella hyvää. Myös huoneemme oli todella viihtyisä ja tarjottu ruoka erinomaista. Kaikkiaan puitteet kurssilla olivat kohdallaan.
Joka päivä nautin keskusteluryhmässämme erilaisten ajatusten kuulemisesta ja omieni jakamisesta. Se oli kirjava kokoelma erilaisia ihmisiä, jotka kaikki olivat äärimmäisen sydämellisiä.
Lopulta luulen, että parempaa kurssia juuri nyt olisi ollut vaikea löytää. Ilman omaa kokemusta on vaikea ymmärtää mielen laajuutta. Olen entistä vakuuttuneempi buddhalaisten olevan oikeassa siinä, että rationaalisella ajattelulla pääsemme käsiksi vain pienen pieneen osaan mielemme kapasiteetista.
Ikäänkuin varmistuksena alitajuntani päätti antaa minulle pienen näytöksen. Kun makasin pimeässä hotellihuoneessa, mieleni loi ympärille valtavat tanssiesityket ja seksiorgiat. Minun oli avattava silmäni, että todella tiesin kuvittelevani. Siinä oli aikamoinen kontrasti, kun kurssilla en pystynyt kuvittelemaan edes yhtä buddhan kuvaa mieleeni.
Tiedän entistä varmemmin, että työ mieleni kanssa on vasta alussa ja osaan taas vähän paremmin kuvitella, kuinka valtavasti mielessämme on tiedostamatonta potentiaalia.
Sain myös toisenlaisen konkreettisen opetuksen. Kun katsoin peilikuvaani toipumisen alettua, en ollut tunnistaa itseäni. Olin kuin luuranko.
En tiennyt, mitä ajatella. Mietin kadonneita lihaksiani ja sitä, miksi olin harjoittanut kehoani. Ollakseni rehellinen ulkonäöllä on ollut siihen merkittävä syynsä. Nyt olin kadottanut ison osan työni hedelmästä. Se auttoi pohtimaan, mikä oikeasti on tärkeää.
Kuihtunut ulkoasuni nauttii Thaimaan lämmöstä.
Sitä olin älyllisesti pohtinut koko kurssin ajan, mutta sain konkretiaa pohdinnoilleni. Turhaan ei buddhalaisessa opetuksessa sanota, että pelkällä intellektuellisella ymmärryksellä ei ole mitään arvoa. Tarvitaan myös harjoittelua käytännössä. Sille sairastuminen antoi hyvän pohjan.
Jotain sairastumisesta ainakin opin. Osasin muuttaa jatkosuunnitelmiani. Sitä kyllä helpotti Annan viesti heti päästyäni hotellihuoneeseen: haluaisinko viettää joulun lämpimässä. Kyllä halusin. Oli helppo heittään Intian jatkosuunnitelma romukoppaan.
Yhden halvan lennon Suomesta löysimme, viimeisen paikan lomalennolla Thaimaaseen. Enpä olisi osannut kuvitella viettäväni Phuketissa jouluani. Enkä olisi jälkeenpäin voinut kuvitella parempaa paikkaa toipumiseen kuin thaimaalainen aurinkoranta.
Kathmandusta Phuketiin. Joku noista saattaa olla Mt. Everest.
Olen nyt viettänyt viimeiset kaksi kuukautta maissa, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaani. Saa nähdä, mistä tässä itsensä vielä keväällä löytää. Olen avoin kaikelle, vaikka Myanmarin viisumi juuri saapuikin sähköpostiini.
Paras suunnitelma ikinä.
Kathmandun hiljainen pagoda.
Valittaminen on turhaa, sillä pitkä bussimatka oli oma valintani.
Olin Dharamshalassa, kun sain sähköpostiini tiedon, että minulle olisi avautunut peruutuspaikka Kathmanduun Kopan Monasteryyn kahden viikon päästä alkavalle November courselle, tunnetulle kurssille, jota on järjestetty siellä jo 70-luvulta alkaen. Olin alkuun osallistumisestani epäilevä. En ollut ajatellut lähteväni Nepaliin, varsinkaan kuukauden pituiselle kurssille tutustumaan buddhismiin. Ilmoittautumiseni pari kuukautta aiemmin oli ollut hetken päähänpisto ilman todellista aikomusta osallistua - arvasin, että paikkoja tuskin enää olisi.
Lopulta kaverini saivat minut voittamaan epäilykseni. "Kuukausi on lyhyt aika elämässäni, mutta voisin saada siltä aika paljon", oli kohtalaisen hyvä argumentti.
Niinpä marssin paikalliseen matkatoimistoon ja selvitin matkustusvaihtoehtoja. Lentämällä olisin säästänyt lähes vuorokauden, mutta esitin itselleni saman kysymyksen kuin kurssin suhteen, mikä merkitys elämässä on ajalla. Miksi sitä pitäisi säästää? Lopulta bussi oli helppo valinta.
Savusumuinen Delhi.
Varasin matkaan lukemista, latasin muutaman Korisliiga-pelin ja nautin ajatuksesta, että pääsisin kuuntelemaan rauhassa musiikkia.
Matka oli positiivinen yllätys. Dharamshalasta Nepalin rajalle, siis ensimmäisen reilun vuorokauden ajan, myydyt liput täsmäsivät, odotus Delhissä sujui mukavasti sisätiloissa, bussit olivat hyviä, sain istua kahden penkin rivissä yksin ja vieläpä pystyin lataamaan laitteisiini virtaa. Vain matkan viimeinen 10 tuntia Nepalin rajalta Kathmanduun oli hieman tuskaisempaa. Mutta se osuus tuntui enää kivenheitolta, varsinkin kun maisemat olivat upeita.
Vasta saapuminen Kathmandun alueelle sai mieleni puutumaan. Kykimme varmasti kolmisen tuntia saasteisessa ja likaisessa esikaupunkialueessa kuljettajan taistellessa tilastaan edetä muutama sata metriä kerrallaan. Onneksi kokemuksesta tiesin, ettei kannata alkaa mielessä liian aikaisin virittelemään perillepääsyfanfaareja.
Jälkikäteen bussimatkassa jäi ehkä eniten kaivelemaan, miten sorruin rajalla klassikkohuijaukseen: "Nepaliin ei saa viedä yhtään Intian rahaa, joten sinun täytyy vaihtaa kaikki nyt. Vien sinut vaihtopisteeseen." Siellä kurssi oli luonnollisesti kehno.
Tätä kirjoittaessa, toista kuukautta tapahtuneen jälkeen, tuntuu käsittämättömän tyhmältä, miten lankesin tuohon. Ihan kuin en olisi koskaan ylittänyt kolmansien maiden maarajaa.
Yritän selitellä itselleni aamuyön väsymystä ja sitä, miten rahanvaihtopisteeseen ohjannut kaveri oli sama, joka vei minut rajavartioiden luokse ja auttoi rajamuodollisuuksissa. Ainakin on hyvä kirjoittaa tapahtuneesta tähän muistuttamaan itseäni.
Kathmandussa olin varannut muutaman päivän aikaa palautumiseen. Tuntuu kuin kaupungissa olisi aika pysähtynyt. Vierailin siellä ensimmäisen kerran noin 15 vuotta sitten. Vieläkin pääkaupungin kadut ovat hiekkamonttuja täynnä, kestävästä asfaltista ei ole tietoa, pöly ja paska täyttävät ilman, paikalliset kulkevat likaisissa vaatteissa, mutta toisaalta ihmiset ovat ystävällisiä ja ilmapiiri on hyvä. Kehitys, kuten me sen miellämme, on kiertänyt Kathmandun.
Vain pääturistialue Thamel laajenee laajenemistaan. Lähes kaikissa ravintoloissa on WiFi tyydyttämässä länsimaalaisten somettajien tarpeita. Turisteille vaelluskamppeita tarjoavien kauppojen määrä on räjähtänyt. Eikä siellä ole enää merkkejä parin vuoden takaisesta maanjäristystragediasta toisin kuin muualla esikaupunkialueella.
Vaikka kaupungin kasvot ovat surulliset, en osannut antaa sen vaikuttaa mielialaani. Muutaman yön jälkeen luovutin siistin hotellihuoneeni hyvin mielin ja otin taksin lennosta kohti Kopan Monasterya.
Olin ajatellut, että onnistuin menemään kurssille ilman ennakko-odotuksia. Myöhemmin tajusin olleeni väärässä. Illuusioni vahvistui, kun sisäänkirjautumisen jälkeen minut ohjattiin majoitushuoneeseen. Jakaisin huoneen 13 muun miehen kanssa. Etukäteen peruutuspaikan tuoma dormimajoitus oli yksi syy, miksi osallistuminen arvelutti. Mutta ensivaikutelmani astuttuani siistiin huoneeseen oli myönteinen. Ajattelin kokemuksen olevan hyvä ja opettavan jotain järjestellessäni tavaroitani hyllylle ja viikatessani lakanoita paikoilleen.
Ensimmäiset päivät sujuivat rutiineja haeskellen. Aamu alkoi vapaaehtoisella prostration-harjoituksella puolikuudelta. Tämä tiibetinbuddhalainen rutiini oli minulle aiemmin tuttu lähinnä dokumenteista, joissa olen ihmetellyt ihmisten kävelevän satoja kilometrejä ja useita kuukausia kumartuen joka askeleella koskettamaan maata ja samalla työntäen kätensä eteen pientä nykäystä varten. Me teimme rituaalin paikallaan ja vain 35 kertaa, mikä yhdessä mantraamisen kanssa otti puolisen tuntia.
Rituaalit ovat minulle vaikeita. Olen aina vierastanut uskontojen ulkoapäin annettuja totuuksia ja määräyksiä kunnioituksesta. Minulle buddhalaisuus edustaa jotain muuta. Olen kiinnostunut siitä nimenomaan siksi, että pääpaino on itsensä ja oman mielen kehittämisessä, ei uskomisessa johonkin.
Halusin kuitenkin osallistua aamun harjoitukseen, sillä järkeilin kumartelun vievän ylpeyttäni ja arroganssiani sekä opettavan, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Ja opettajamme kertoi tämän ja kaikkien muidenkin rituaalien olevan nimenomaan psykologisia harjoituksia, ei muuta.
Prostration-herätystä seurasi aamutee ja päivän ensimmäinen meditaatio. Italialaisen Renaton päivittäin pitämät kaksi tunnin meditaatiosessiota olivat lopulta se, jotka pelastivat kurssini.
Pääopettajana kurssilla oli Ven. Robina, noin 70-vuotias australialainen nunna, joka on kerännyt laajan suosion värikkäällä opetustyylillään. Varsinkin alussa nautin hänen opetuksestaan ja tavasta puhua, enkä ihmetellyt miksi monet ihmiset seuraavat hänen opetussessioitaan maasta ja maanosasta toiseen. Hänen maallinen tapansa puhua oli jotain sellaista, mitä ei odottaisi arvostetulta henkiseltä opettajalta.
Mutta kuherrusaikaa kesti vain muutamia päiviä. Päivä päivältä turhauduin enemmän ja enemmän hänen opetukseen ja siihen miten hän pyöritteli samoja arkisia esimerkkejä siitä, miten buddhalaisuus soveltuu jokapäiväiseen elämään.
Vaikka kaikki mitä hän kertoi, oli sinänsä järkeenkäypää, en ollut tullut sitä Kopaniin kuulemaan. Minua kiinnosti mielen toiminnan logiikka, erilaiset tavat meditoida ja se, miten mielen syvempiin kerroksiin pääsisi käsiksi. Halusin myös opetusta, joka haastaisi loogista päättelykykyä. Siksi Robinan tarinat parisuhteista, karmasta ja vanhoista aktivistiajoistaan eivät saaneet minua innostumaan.
Lopulta turhautumiseni kärjistyi siihen pisteeseen, että harkitsin kurssin päättämistä kymmenen päivän jälkeen.
Lähetin hänelle kysymyksen liittyen buddhismin periaatteisiin: aluttomaan aikaan, uudelleensyntymiseen ja siihen, että kaikilla on buddhismin oppien mukaan mahdollisuus valaistua. Perustelin kysymykseni ja sen, että tuohon edellämainittuun sisältyy mielestäni ylittämätön ristiriita, joka tekisi buddhismin perusajatuksen mahdottomaksi. Robina kuittasi lapulla lähettämäni kysymyksen turhana spekulaationa ja jatkoi eteenpäin.
"Pitäkööt tunkkinsa", oli ensimmäinen ajatukseni. Lounastauolla kävelin ympäri luostarialuetta ja pohdin itsekseni ajatuksiani. Itsekseni, koska kannoin rintapielessäni keltaista merkkiä vapaaehtoisesta puhumattomuudesta, kuten lukuisat muut kahdestasadasta osallistujasta.
Pikkuhiljaa aloin nähdä valoa turhautumiseni ja vitutukseni takaa. Ymmärsin olevani juuri siellä, missä minun pitikin olla. Tajusin, että olin rakentanut kurssille odotuksia ja halusin opetuksen olevan samanlaista loogiskeskeistä pohdiskelua kuin Dharamshalan Tushitassa. Mutta nyt opetuksessa näytettiinkin, miten mieli toimii käytännössä.
Tajusin, että olin projisoinut omaa turhautumistani opettajaan. Se on juuri buddhismin opetukseni ydin. Minkään tunteemme pääsyy, on se sitten viha, ilo, suru, turhautuminen, ei löydy ulkopuoleltamme. Sen laukaisija voi kyllä olla jokin ulkopuolinen tapahtuma, kuten nyt kohdallani opetus. Mutta pääsyy löytyy sisältämme ja siitä, että emme tunne riittävän hyvin omaa mieltämme, vaan elämme jatkuvassa harhassa. Juuri siitähän Robina oli koko ajan puhunut.
Mitä enemmän pohdin, sen paremmin tajusin, että olin saanut aivat loistavan omakohtaisen kokemuksen tästä. Seuraavana päivänä pystyin seuraamaan Robinan opetusta uusin silmin. Yritin olla niin läsnä kuin pystyin ja välillä suljin silmäni ja meditoin hänen kertomia esimerkkejä.
Mutta silti mieleni puhui sisällä, miten minun pitäisi hyödyntää kurssin aikaa paremmin. Viikon jälkeen kävin toimistolla tiedustelemassa, olisiko pienempiä huoneita vapautunut. Sain myönteisen vastauksen. Sata dollaria maksamalla pääsisin loppuajaksi kahden hengen huoneeseen. Kävin katsomassa huonetta ja tulevaa venäläistä kämppäkaverini. Päätin tarttua tarjoukseen.
Tämä spartalainen ilmestys kertoi heräävänsä joka aamu neljän maissa tekemään oman harjoituksensa. Jo silloin sain viitteitä hänen neuroottisesta siivousvimmasta ja tavoistaan, mutta silti ajattelin hänen sopivan hyvin huonekaverikseni. Olin edelleen hiljaisuudessa ja hänen aikainen heräämisensä jätti minulle koko huoneen aamulla käyttööni.
Näkymät ikkunastani ja luostarin katolta.
Egoni tarpeen tyydyttämiseksi aloin myös tekemään enemmän omia harjoituksiani. Lisäsin koko ajan aamun omatoimisen meditaatiosessioni pituutta. Lisäksi aloin jättämään aamupalan väliin tehdäkseni rauhallisen joogaharjoituksen. Vasta silloin koin käyttäväni ajan kunnolla hyödyksi.
Ajatteluuni vaikutti paljon se, että puolessa välissä opetusvahvuuteen liittyi Lama Zopa Rinpoche, yksi Tiibetin buddhalaisuuden tärkeimpiä opettajia Dalai Laman jälkeen. Hänen saapumiseensa liittyi hurmoksellisia rituaaleja ja monet olivat silminnähden liikuttuneita. Tätä minun oli taas vaikea käsitellä, mutta odotin myös innolla Lama Zopan opetustuokioita.
Putosin korkealta ja kovaa. En ymmärtänyt mitään opetuksesta. Toistelin mielessäni kysymystä, onko hän vanhuuden vaivaama vai, onko hänen opetuksensa oikeasti tuollaista. Minulla oli huono omatunto, kun kysyin tällaisia kysymyksia ja samalla kuulin ympäriltäni ihastelua siitä, miten viisas opettaja hän on. Tämän yli en missään vaiheessa päässyt ja lopulta päädyin jättämään hänen viimeisen session väliin. Se oli hyvää opettelua kurinalaiselle mielelleni. Minun piti yrittää hyväksyä, että tämä opettaja ei vain sopinut minulle, mutta silti halusin uskoa hänen viisauteen ja puhuttuun valaistuneisuuteen.
Siksikin koin entistä tärkeämmäksi omat harjoitukseni ja Renatan meditaatiosessiot, varsinkin kun illan viimeinen, kokeneen nunnan pitämä meditaatio, edusti minulle enemmän rituaaleja kuin mielenharjoitustani. Ymmärsin kyllä, että sekin sessio olisi hyväksi minulle, mutta pelkkä ymmärrykseni ei riittänyt kyseenalaistavalle mielelleni.
Kun kurssia oli takana 18 päivää, aloitimme yhteisen askeesiharjoituksen. Päivässä tarjottiin vain yksi ruoka ja aamulla lisättiin yksi mielen puhdistautumisharjoitus, mikä aikaisti kaikkien herätystä puolella tunnilla. Silloin aloin heräämään omaan meditaatioon jo neljän jälkeen. Samaan aikaan ilma kylmeni, Kathmandun saasteet raastoivat keuhkojani ja kehoni heikkeni, koska söimme vähemmän.
Lopulta kehoni taisi turhautua, koska en kuullut sen varoituksia. Neljä päivää ennen kurssin päätöstä sain yöllä korkean kuumeen. Pinkkasin kaikki mahdolliset peitot ja vaatteet päälleni, mutta en siltikään voittanut kylmän tunnetta. Kuumeen laskiessa ripuli iski päälle. Kävin puolentunnin välein vessassa päivät ja yöt. Kolmantena sairauspäivänä uskalsin ensimmäistä kertaa ulos vain kiirehtiäkseni takaisin vessaan. Kopanin kurssi oli osaltani ohitse.
Onneksi tajusin opetukseni, en ollut osannut kuunnella kunnolla kehoani. Tiedostamattomat odotukseni saivat minua tekemään harjoituksia, jotka kyllä tuntuivat hyvältä, mutta olivat liikaa huomioiden kurssin aiheuttaman kuorman. Monet valittivat kurssin sellaisenaankin olevan raskas.
Näitä asioita pohdiskelin, kun pääsin kurssin jälkeen hotellihuoneeni lämpöön Kathmandussa - otin ilmastoidun huoneen ja säädin lämmön täysille. Mielenkiintoista oli, että voin paremmin lähes välittömästi, kun lähdin pois luostarin alueelta.
Diagnoosi: vakava ripuli. Hoito: antibioottikuuri ja kehon nesteytys.
Etten antaisi väärää kuvaa, pääosin nautin ajastani. Luostarimiljöö oli upea ja usein iltaisin liikutuin kuunnellessani nuorten miesten mantrausta opettajan johdolla. Nyt kuvat vehreästä piha-alueesta ja upeista rakennuksista jäivät ottamatta, sillä puhelin oli säilytyksessä, enkä viimeisenä päivänä luonnollisesti ollut kuvausfiiliksissä. 30 päivän tauko kännykästä teki todella hyvää. Myös huoneemme oli todella viihtyisä ja tarjottu ruoka erinomaista. Kaikkiaan puitteet kurssilla olivat kohdallaan.
Joka päivä nautin keskusteluryhmässämme erilaisten ajatusten kuulemisesta ja omieni jakamisesta. Se oli kirjava kokoelma erilaisia ihmisiä, jotka kaikki olivat äärimmäisen sydämellisiä.
Lopulta luulen, että parempaa kurssia juuri nyt olisi ollut vaikea löytää. Ilman omaa kokemusta on vaikea ymmärtää mielen laajuutta. Olen entistä vakuuttuneempi buddhalaisten olevan oikeassa siinä, että rationaalisella ajattelulla pääsemme käsiksi vain pienen pieneen osaan mielemme kapasiteetista.
Ikäänkuin varmistuksena alitajuntani päätti antaa minulle pienen näytöksen. Kun makasin pimeässä hotellihuoneessa, mieleni loi ympärille valtavat tanssiesityket ja seksiorgiat. Minun oli avattava silmäni, että todella tiesin kuvittelevani. Siinä oli aikamoinen kontrasti, kun kurssilla en pystynyt kuvittelemaan edes yhtä buddhan kuvaa mieleeni.
Tiedän entistä varmemmin, että työ mieleni kanssa on vasta alussa ja osaan taas vähän paremmin kuvitella, kuinka valtavasti mielessämme on tiedostamatonta potentiaalia.
Sain myös toisenlaisen konkreettisen opetuksen. Kun katsoin peilikuvaani toipumisen alettua, en ollut tunnistaa itseäni. Olin kuin luuranko.
En tiennyt, mitä ajatella. Mietin kadonneita lihaksiani ja sitä, miksi olin harjoittanut kehoani. Ollakseni rehellinen ulkonäöllä on ollut siihen merkittävä syynsä. Nyt olin kadottanut ison osan työni hedelmästä. Se auttoi pohtimaan, mikä oikeasti on tärkeää.
Kuihtunut ulkoasuni nauttii Thaimaan lämmöstä.
Sitä olin älyllisesti pohtinut koko kurssin ajan, mutta sain konkretiaa pohdinnoilleni. Turhaan ei buddhalaisessa opetuksessa sanota, että pelkällä intellektuellisella ymmärryksellä ei ole mitään arvoa. Tarvitaan myös harjoittelua käytännössä. Sille sairastuminen antoi hyvän pohjan.
Jotain sairastumisesta ainakin opin. Osasin muuttaa jatkosuunnitelmiani. Sitä kyllä helpotti Annan viesti heti päästyäni hotellihuoneeseen: haluaisinko viettää joulun lämpimässä. Kyllä halusin. Oli helppo heittään Intian jatkosuunnitelma romukoppaan.
Yhden halvan lennon Suomesta löysimme, viimeisen paikan lomalennolla Thaimaaseen. Enpä olisi osannut kuvitella viettäväni Phuketissa jouluani. Enkä olisi jälkeenpäin voinut kuvitella parempaa paikkaa toipumiseen kuin thaimaalainen aurinkoranta.
Kathmandusta Phuketiin. Joku noista saattaa olla Mt. Everest.
Olen nyt viettänyt viimeiset kaksi kuukautta maissa, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaani. Saa nähdä, mistä tässä itsensä vielä keväällä löytää. Olen avoin kaikelle, vaikka Myanmarin viisumi juuri saapuikin sähköpostiini.
Paras suunnitelma ikinä.
Kommentit