"Which option is vegetarian?"
"They are all vegetarian."
Niinpä, olen menossa Intiaan. Ruokaa minun ei pitänyt tällä Kiova - Delhi -lennolla saada, mutta jostain syystä halvin mahdollinen lippuni on nostettu parempaan matkustusluokkaan. Varmistuin siitä, kun katsoin taakseni. Intialainen keskiluokkaisen leveä matami nukkuu väliseinän takana, mutta ateriaa hänellä ei ole edessään.
Siksi saimme tuoremehuakin ennen nousua. Ja siksi pystyin seuraamaan vieressäni istuvan intialaisen liikemiehen mallia tilatessani toisen lasin punkkua jo ennen ruoan tarjoilua.
Liikemies on Nestlen leivissä ja kiertää ympäri maailmaa. Esittäydyin hänelle välivuotta pitäväksi korisvalmentajaksi. Se sai hyväksyvän nyökkäyksen. Intiassa status on kaikki kaikessa. Ehkä kelpaan, ehkä en. Vaikka olen välillä helvetin epävarma itsestäni, nyt ei voisi vähempää kiinnostaa.
Kiovassa join useamman lasin viiniä. Ajattelin kerätä energiaa siten, että jaksan Intiaan ilman syömistä - en halua maksaa ahtaasta lentokoneruokailusta. Nyt se osoittautui turhaksi. Tässä on tilaa ja hyvää ruokaa.
Kiovassa, viimeinen olut pitkään aikaan?
Taidan olla vähän humalassa. Sen tiedän siitä, että haluan alkaa kirjoittamaan. Vielä hetki sitten mietin, että minulla ei ole tarvetta jakaa mitään (jos ei lasketa paria ystävääni, joiden kanssa chattailin Kiovassa).
Mietin usein taiteilijoita. Kirjailijoita, maalareita, muusikkoja, ohjaajia. Minkälainen on heidän tarpeensa jakaa ja mistä se tulee? Mitä läsnäolevampi olen, sitä vähemmän minulla on tarvetta suuntautua ulospäin. Mutta silloin ajatus on kirkkaimmillaan. Onkohan oikealla taiteilijalla samoin? Jos on, sen täytyy olla aikamoista tuskaa. Ei ihme, että moni taiteilija on kärsinyt (päihde)ongelmista.
Kiovassa sisäinen moralistini otti hetkeksi vallan; juon tässä ja samaan aikaan itäosassa maata soditaan. Muuten sen kanssa ei olisi ollut ongelmaa, mutta kirjoitin siitä kevyesti yhdessä viestissä. Missä menee huonon huumorin raja? Ehkä se on jo ylittynyt silloin, kun sitä itse tajuaa miettiä.
Olen siis matkalla Intiaan - taas. Sinne olen palannut kerta toisensa jälkeen. Vielä ensimmäisillä reissuilla puolitoista vuosikymmentä sitten totesin palattuani: ei koskaan enää. Viimeisinä vuosina en ole vaivautunut. Tiedän, että palaan.
Se oli pitkä parin vuorokauden matka, mm. bussilla...
...ja riksalla.
Jos uskoisin jälleensyntymään, voisin ajatella eläneeni Intiassa. Olen saattanut elää Intiassa. En siis tiedä, mihin uskon. Olen ajatellut, ettei minun edes tarvitse tietää. Noudatan viime talven buddhalaisopettajien ohjeita; uskon vain siihen, mitä olen itse kokenut. Toisten kirjoituksilla tai kokemuksilla ei ole väliä, jos sitä ei voi toistaa. Tiedettä en siis ala kiistämään, korkeintaan sen perspektiiviä.
Olen kaivannut kävelyitä Rishikeshiin kujilla.
Huomenaamulla kuuden jälkeen meidän pitäisi olla Delhin saasteissa. Jollain kierolla tapaa odotan sitä. Odotan, että pääsen säätämään intialaisten huijareiden kanssa. Sellaisia turisti kohtaa, kun yrittää löytää oikeaa bussia tai junaa. Sitä ei voi välttää. Mutta niillä huijareilla on pilke silmäkulmassa. He tekevät huijaamisesta taidetta.
Intia ei olisi Intia, jos bussilla ei jossain vaiheessa päästeltäisi yksisuuntaisella vasten liikennettä...
Osansa on varmasti silläkin, että tunnen tapoja. Siitä tulee pieni ylemmyyden tunne. Sellainen tunne, mikä on isolla osalla ihmisiä, jotka tietävät olevansa hyviä siinä, mitä tekevät. He tuntevat olevansa vähän muita parempia, vaikka eivät halua sitä myöntää. En minäkään, mutta silti minulla on se tunne.
Tänään viestittelin yhden tuttavani kanssa. Hän sanoi, miten haluaa olla spontaani, eikä toimia suunniteltujen kaavojen mukaan. Samaa olen ajatellut ja siksi ajatus matkustamisesta ilman suunnitelmaa on aina tuntunut hyvältä. Saan olla spontaani.
Mutta nyt olen alkanut kyseenalaistamaan tuota. On muotia olla spontaani. Yhteiskunta arvostaa rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat toimia oman päänsä mukaan. Miksi?
Miksi en voisi suunnitella matkaani? Miksi minusta tuntuisi paremmalta nyt kirjoittaa, että en tiedä, mitä tulen tekemään? Paitsi, että se on totta, en oikeastaan ole varma muista syistä. Onko se pelkoa sitoutua? Ja sen peittämiseksi siitä on tehty hienoa. En tiedä.
...Eikä Intia olisi Intia, jos ei olisi joku festivaali menossa, nyt valon(?) juhla.
Vasta valettu betoni, kiertotie intialaisittain. Pian seuraa haastava kohtaaminen.
Tottakai ihmislajille se on hyväksi. Eihän me muuten oltaisi keksitty kaikkea ihmeellistä. Mutta onko sekään tarpeen? Olemmeko onnellisempia, kun olemme päässeet kuuhun tai kaverini näkee, jos olen online Kiovan lentokentällä? Ominaisuudesta voi lopulta tulla ihmisen tuho, jos emme taas ymmärrä, että kaikki tarvittava on sisällämme ja luonnossa. Uuh, siis mikä on ihmislajille hyväksi?
Iso osa tuskastamme tulee siitä, että olemme menettäneet yhteyden luontoon. Niin minäkin olin. Onneksi Anna opetti minut näkemään toisen tien.
Yhteyttä itseeni lähden taas opiskelemaan. Olen ilmoittautunut Dharamshalassa Tushita Meditation Centeriin seitsemän päivän meditaatioretriitille 24.10. alkaen. Silloin on tiedossa meditaatiota ja buddhismin opiskelua hiljaisuudessa.
Minulla on muutama viikko aikaa ennen sitä. Ehkä vietän sen ajan Rishikeshissä joogaten. Tai sitten käyn kiertämässä Gangesin alkulähteiden pyhiä kyliä. Se on vielä auki.
Ganges, odottamani jälleennäkeminen.
Samoin on avoinna, mitä teen retriitin jälkeen. Dharamshalassa on filmifestivaalit marraskuun toisella viikolla. Siellä olin viime vuonnakin. Festareilla on mahtava tunnelma ja kivoja filmejä. Ehkä jään sinne.
Sen tiedän, että huomenna menen suoraan Rishikeshiin. Se on tuttu paikka. Olen varannut sieltä kahdeksan päivän majoituksen. Ainakin sen verran olen paikoillaan. Ehkä pidempäänkin.
Myöhemmin haluaisin löytää hyviä meditaatio-opettajia Intiasta, Sri Lankasta, Myanmarista,Thaimaasta tai mistä vaan. Haluan myös surffata ja sukeltaa. Siihen soveltuisi parhaiten Indonesia tai Filippiinit. Haluaisin Vietnamiin yhteen tanssifestivaaliin helmikuussa. Siis aika vapaata.
Nyt toteutan todella sitä reissua, mikä jäi kesken reilu kymmenen vuotta sitten, retkeä ilman todellista suunnitelmaa. On paradoksaalista, että ajatus ei tunnu niin hyvältä, mitä olen kuvitellut.
Pitkät aamupalat kivoissa kahviloissa, siinä yksi reissujen suola. Jostain syystä nautin istumisesta lattialla, mikä on etenkin Intiassa yleistä. Tässä Cafe Power Of Thoughts @Rishikesh.
Joku nimetön kahvikoju ja sen nami masalatee. 
Olen haaveillut tällaisesta todella spontaanista matkasta, mutta nyt ymmärrän, että ei se matka tee mitään. Eihän sitä ole helppo myöntää, mutta unelma ilman suunnitelmaa reissaamisesta on samalla vähän pakenemista. Se on sitä samaa onnen etsimistä kuin uuden talon, auton, korun tai tyttöystävän ottaminen. Siis onnen hakemista ulkoapäin.
Ei se siellä ole. Onni on sisällämme. Sen voi löytää vain pysähtyessään ja kohdatessaan kaiken paskan, joka meillä on sisällä. Niin uskon, mutta en voi tietää ennen kuin sen koen.
Onko onni oma koti ja sen vartijat?
Jätejoki - palanen surullisempaa Intiaa.
Taidan siksi olla jopa hieman tyytyväinen, että minulla ei ole mitään matkaeuforiaa. Olen oppinut jotain. Oppimista on tapahtunut pikkuhiljaa, mutta etenkin viime talvena. Silloin monet meditaatio-opettajat neuvoivat katsomaan todellisuutta. Todellisuus on sitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Mitä olemme tässä hetkessä. Ei sitä, mitä haluaisimme olla tai mitä haluaisimme muiden meissä näkevän, vaan sitä, mitä oikeasti olemme. Tuomitsematta ja hyväksyen, sillä muuten sitä ei voisi katsoa ainakaan tällainen peruspulliainen.
Viime kesänä sanoin monesti ääneen: "tämä olen minä", kun minua hävetti tai ärsytti oma toimintani. Siinä hetkessä olin totuuden äärellä. Omaa totuutta haluan lähteä nyt jalostamaan.
Gangesin meditoijia, kai joenlaskukin voidaan lukea sellaiseksi.
Olen matkalla tutustumaan itseeni. Siinä ei ole mitään hienoa, vaikka olen toki ainutlaatuinen. Juuri yhtä ainutlaatuinen kuin kuka tahansa kymmenistä miljardeista homo sapienseista, jotka ovat täällä eläneet viimeisen 70 000 vuoden aikana.
En ole yhtään enempää. Enkä myöskään vähempää. Minä vain olen. Juuri tässä hetkessä. Mitään muuta minulla ei ole.
Taidan tilata vielä yhden lasin punkkua ja jatkan Pearl Jamin kuuntelua. Huomenna mietin, kehtaanko julkaista tämän tekstin. Julkaisen tai en, minun matkani jatkuu, kuten kaikkien muidenkin tässä universumissa. Paitsi niiden, jotka kuolevat tulevana yönä. He tietävät todella paljon enemmän tai sitten vain menettävät kaiken tietoisuutensa. Tietoisuuden, jota tiede ei vieläkään ole löytänyt.
Rishikeshin tunnelmia.
Ensimmäisen päivän askare, ihoöljyn osto ja myöhemmin lähetys Suomeen.
Ps. Annoin tekstin olla ja lisäilin kuvia parilta ekalta päivältä.
Pps. Olen avannut Instagram-tilin (pieti_p) ja ajattelin lisätä sinne kuvia reissun aikana - kunhan opin sitä käyttämään.
Kommentit