Suomalaiset taiteilijat ovat koko lyhyen historiamme hakeneet vaikutteita Itä-Suomen upeista luontomaisemista. Heillä on ollut iso rooli kansallistunteemme nostatuksessa ja itsenäistymisessämme. Vasta viime vuosina minulle on selvinnyt, kuinka upea luontomme on. Ateneumin tauluista tutut maisemat ovat oikeasti olemassa ja suhteellisen helposti tavoitettavissa.
Luontomme on yllättävän monimuotoista. Muutaman kymmenen kilometrin säteellä jyrkkä ja rehevä rotkomaisema voi vaihtua karuksi harjukankaaksi tai pettäväksi suoksi.
Vaikka oma sukuni ei olekaan idästä päin, vai onko sittenkin äidin puolelta - siitä en tiedä, jokin noissa maisemissa vetää puoleensa. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen suomalaisuutta, vaikkakaan en osaa edes itselleni määrittää sen merkitystä. Suurin syy on kokemuksistani luonnossa. Siksi myös esi-isiemme tekemät upeat kalliomaalaukset koskettavat jotain sisälläni.
Luontoon pääsy on tehty todella helpoksi. Kansallispuistot ovat monipuolisesti opastettu ja reitit hyvin merkitty sekä pääosin helppokulkuisia. Ei tarvitse ottaa kuin peruskartta käteen ja etsiä luonnonsuojelualueita. Ne ovat monesti kansallispuistojakin kiehtovampia kohteita, sillä niissä pääsee usein nauttimaan luonnonrauhasta ilman muita ihmisiä. Kalliomaalauksetkin on merkitty peruskartalle.
Teimme jo kolmantena kesänä peräkkäin kierroksen itään. Muutama yö sujui kotimajoituksessa, pari teltassa ja yksi Valamon luostarissa. Tuokin on yksi uniikki piirre meidän luonnossamme, pienin rajoituksin matkailijalla on oikeus pystyttää telttansa melkein mihin vain.
Tällainen oli meidän tämän kesän kierros.
Kalliomaalaukset Astuvansalmella Ristiinassa ovat Pohjois-Euroopan suurimpia. Maalauksen korkeudesta voi jäljittää Saimaan pinnan korkeuden vaihtelu, sillä ne on tehty veneestä käsin arviolta 5-7 000 vuotta sitten. Kun Vuoksi puhkaisi uuden laskuväylän 3 800 eaa., järven pinta laski hetkessä 2,5 metriä. Siksi maalausten korkeusvaihtelu on neljä metriä.
Astuvansalmen kallio on todella jylhä. Voi vain kuvitella sitä tunnelmaa, joka kivikautiselle ihmiselle maalauksia katsoessa syntyi.
Maalauksille johti päätieltä muutaman kilometrin polku, joka tuotti ehkä reissun surullisimman luontohetken; metsä on avohakattu lähes rantaa myöten. Toivottavasti raha on tullut maanomistajalle tarpeeseen, sillä eikös metsänhoitoon ole vähemmänkin järeitä keinoja käytössä. Näytti olevan Stora Enson nimi liinoissa kiinni.
Astuvansalmelta matka jatkui Sulkavan Linnavuorelle. Vuorelle on rakennettu linnoitus rautakaudella tai keskiajalla. Linnavuoren päältä on upea näkymä Saimaan Enonvedelle ja löytyypä sen hoivista vierailun arvoinen luola.
Koko Saimaan alue on todella kaunista. Vaikka järvi on mökkeilijöiden suosiossa ja esimerkiksi Puumalan väkiluku kolminkertaistuu kesällä, rannoilta löytyy helposti autioita leiriytymispaikkoja.
Kolvananuuron rotkolaakso Joensuun pohjoispuolella on yksi Itä-Suomen luontohelmistä. Rotkon molemmin puolin on pysähdypaikat, joista löytyy opasteet suhteellisen vaativalle polulle rotkon pohjalle. Ensimmäisenä vastaan tulee kaunis suomaisema, jossa karpalo kukki runsaslukuisena.
Varsinainen rotkolaakso on mahtavan rehevää. Siellä on oma kostea mikroilmasto. Ajoittain rotkon pohjalla virtaava puro tulee esiin kivien ja kasvillisuuden alta. Mutta vaikka sitä ei olisi nähnyt, puron virtaus on koko ajan kuultavissa luoden oman tunnelman.
Paikoin polku oli todella haastavaa ja kivikkoista kuljettavaa.
Kolvaananuurolta kiersimme Pielisen itäpuolitse Nurmekseen, jonka Bomba-talolta jatkoimme kohti Hiidenportin kansallispuistoa. Emme löytäneet kuitenkaan sopivaa telttapaikkaa ja kävimme vain kääntymässä Autiojärven kupeessa ihailemassa juhannusaaton auringonlaskua tuhansien hyttysten pitäessä seuraa.
Juhannusaaton ajossa oli modernia juhannusmagiikkaa. Mutta vaikka usva teki maisemista taianomaisia, Pohjois-Karjalan pikkuteitä seuratessa ei voinut välttyä maailmanlopun ajatuksilta. Tienvarsilla näkyy muutama moderni jättimaatila, mutta muuten lähes kaikki on ränsistynyttä ja surullista. Antoi kivasti perspektiiviä nähdä tällaistakin Suomea. Kuvat ovat Maantie 5284:lta Sivakan huitteilta.
Hiidenportin sijaan laitoimme teltan Tiilikkajärven kansallispuiston kupeeseen lopen uupuneena ajosta. Onneksi tuo yö oli vielä lämmin. Aamulla lähdimme kiertämään Tiilikkajärven helppokulkuista, mutta vaihtelevan kaunista polkua. Alkumatkaa tahdittivat pitkospuut - juuri helpompaa ei luonnossa kävely voisi olla.
Pian maisema muuttui harjumaiseksi mäntymetsäksi. Oli veikeä kävellä harjulla, kun toisella puolella näkyy suo ja toisen puolen harjua kaunis hiekkaranta.
Juhannuspäivän telttapaikka olisi ollut lähes täydellinen, mutta tuulinen sää teki ilmasta hyytävän ja teltan pystytyksestä haastavaa. Silti Keyritynniemen luonnonsuojelualueesta Tiilikkajärven eteläpuolella jäi kiva muisto. Oli lähes epätodellista, että saimme viettää juhannusyön keskenämme niemennokassa hiekkarannan, tulentekopaikan (kunnioitimme metsäpalovaroitusta) ja laavun luodessa puitteet leiriytymiselle.
Syy leiritymiseen Keyritynniemessä oli viereinen Rautavaaran Pumpulikirkko, joka on yksi luonnonihmeistämme. Se on suuri haljennut hiidenkirnu, joka on saanut nimensä kirkkosalia muistuttavasta ulkonäöstään.
Paluumatkalla pysähdyimme vielä Seinävuoren rotkolle, Tuusniemessä. Väsymys ja tuore muisto Kolvananuurosta ei ehkä saanut antamaan tälle paikalle sen ansaitsemaa huomioita. Mutta mikäli haluaa reissulleen muutaman tunnin mukavan pysähdyksen, voin lämpimästi suositella rotkon kiertoa hyvin merkityillä poluilla.
Reissun viimeisen yön nukuimme Valamon luostarissa, joka on avoin matkaajille. Siellä olikin aika vilkasta. Ohjattu kierros valaisi kiinnostavalla tavalla luostarin historiaa sen perustamisesta 1300-luvun Laatokan saareen, pikaisesta evakuoinnista talvisodan jaloista nykyisten rajojemme sisäpuolelle aina nykypäivään asti. Valamon pihamaalla on kaunis hyönteisparatiisi ja muutenkin alue vaikuttaa edustavalta. Sodan jälkeiset vaikeat ajat ovat historiaa.
Parhaillaan majailen Tampereella. Olen nyt kävellyt muutaman päivän työläiskaupungin katuja. On jopa hieman absurdi olo, kuinka hiljaista Suomen toiseksi suurimmassa kaupungissa voi olla. Se on varmaan yksi syy, miksi viihdyn täällä niin hyvin. Ehkäpä löydän Tampereelta vielä joskus kotini. Nyt ei ole sen aika. Vaikuttaisi siltä, että vielä seuraava talvi sujuisi opiskellen ja maailmaa kiertäen.
Kommentit