God is a concept
By which we measure
Our pain
I'll say it again
God is a concept
By which we measure
Our pain
I don't believe in magic
I don't believe in I-ching
I don't believe in Bible
I don't believe in tarot
I don't believe in Hitler
I don't believe in Jesus
I don't believe in Kennedy
I don't believe in Buddha
I don't believe in Mantra
I don't believe in Gita
I don't believe in Yoga
I don't believe in kings
I don't believe in Elvis
I don't believe in Zimmerman
I don't believe in Beatles
John Lennonin kappale alkoi soimaan kesken meditoinnin päässäni, vaikka en ollut kuunnellut sitä vuosikymmeneen. Noudatin meditointiopettajan ohjeita ja tarkastelin mielenvirtaani kieltämättä tai tarttumatta siihen. Tuossa kappaleessa on aika paljon.
Tavoitin jotain, mitä en ollut aiemmin ymmärtänyt. En ollut kuvitellut, että voisin kokea sellaista. Olin kyllä lukenut ihmisten löytävän meditaatiossa sisältään viisautta. Mutta eihän minulle niin tapahdu?
Siihen tarvittiin oikea ympäristö, Nilambe Buddhist Meditation Centre Sri Lankan mäkisessä sisämaassa, tavattoman viisas ja lempeä opettaja Upul Nishantha Gamage sekä 12 päivää aikaa. Nilamben kauneutta on vaikea kuvata, eikä ole tarvekaan. Kauneus on kokijan sisällä.
Tyhjästä eivät oivallukseni tulleet. Upul antoi vapauden meditoida omalla tavallani, mikä vapautti edellisen 10 päivän vipassanaretriitin taakasta. Ei ole sääntöjä. Ei ole oikeaa tapaa istua. Näistä puhuimme henkilökohtaisessa keskustelussamme.
Nilamben päivärytmi poikkeaa totutusta. Aamuviideltä aloitimme tunnin yhteismeditaatiolla. Siinä ei ole erikoista. Mutta joka päivä ohjelmassa oli myös luonnon tarkkailua, kävelymeditaatiota, joogaa sekä mantraamista. Välillä meditoimme kuunnellen luonnonääniä. Koko ajan meitä kehotettiin rentouteen. Löytämään ilo sisältämme.
Meditointi on tuntunut usein puurtamiselta, vaikkakin aina hyödylliseltä. Olen suorittanut sitäkin, kuten montaa asiaa elämässäni. Nyt meillä oli oikeasti vapaus vain olla ja nauttia. Mielenikin uskoi siihen aina välillä.
Yhdessä sessiossa koin sellaista vapautta ja ilon tunnetta, että aloin spontaanisti itkemään. Seuraavassa opetuspuheessa Upul kertoi itkun vapauttavasta voimasta ja kuinka tärkeää sen on uskaltaa antaa tulla: mikäli ei osaa vapauttaa itkua, ei voi vapauttaa spontaania iloakaan. Aika sattumaa tuo puheen ajoitus!
Upulin tarinoista ei puuttunut huumoria. Ollessaan valokuvaamossa hän oli ihmetellyt kuvaajan pyytäessä hymyilemään. Siis miksi hän hymyilisi kameralle? Ei hän hymyile televisiolle tai kahvinkeittimellekään. Ei sellainen hymy tule sydämestä. Mikään kamera ei pysty nappaamaan meidän sisäistä kipua. Ei edes röntgenkamera.
Tämä toi mieleen tapahtuman Ellasta, yhdestä Sri Lankan suosituimmasta sisämaanpaikasta. Olimme kiivenneet espanjalaisen Martinan kanssa sen ehkä tunnetuimman nähtävyyden, Little Adam's Peakin huipulle ja löytäneet sieltä kivan kiven, jolla istuen vaihdoimme ajatuksiamme. Hetken istuttuamme meitä pyydettiin väistämään, jotta ryhmä saksalaisia saisi ottaa kuvia itsestään.
Tämäkö on keskustelua tärkeämpää?
Siinä oli ajankuva koomisuudessaan. Menemme katsomaan nähtävyyksiä saadaksemme ottaa itsestämme kuvia, jotka postaamme sosiaaliseen mediaan. Tämä on tärkeämpää kuin keskustelu.
Niin teen itsekin. Nyt ei vain ollut kuvausfiilis ja siksi käytös vaikutti räikeältä, jopa röyhkeältä.
Kuinka paljon helpompaa on ollut matkustaa vuosikymmen sitten? Ensimmäisellä pidemmällä Aasian reissulla (jota varten perustin tämän blogin) minulla ei ollut alkumatkasta edes kameraa. Voisinko nyt kuvitella samaa?
Minäkin sain Ellassa oman kuvaushetkeni. Kävelin kuuluisalla holvisillalla ja nousin sieltä Ella Rockille - nuo ovat ne paikat, joissa lähes kaikki turistit käyvät.
Kuuluisa The Nine Arch Bridge.
Näkymä Ella Rockilta.
Päätin jatkaa Ella Rockilta Maps.me-karttasovelluksessa näkyvää polkua pitkin kohti kahta merkittyä vesiputousta.
Kävely otti pari tuntia. Se tuntui pidemmältä, sillä vastaan ei alkumatkaa lukuunottamatta tullut ketään muita.
Polkua vesiputoukselle.
Lopulta löysin perille. Siellä oli hylätty teetehdas. Muutama metelöivä apina sai tuntemaan paikan jopa hieman aavemaiselta.
Se oli taikahetki itseni kanssa - sekä kännykkäkameran. Uin luonnollisissa altaissa ja yritin hivuttaa itseäni lähemmäs putousta, kunnes rohkeuteni loppui. Tai sitten järki voitti tunteen.
Vesi on muovannut kaulaan asti ulottuvan syvän pyöreän altaan.
Kuivateltuani jatkoin vielä eteenpäin ja päädyin kysymään teefarmilta ohjeita maantielle. Sieltä sainkin seikkaperäiset opastuksen, jota en kuitenkaan onnistunut noudattaa. Rönysin metsän läpi tielle, josta sydämellinen mies poimi minut skootterinsa kyytiin minun pitäessä hänen sipulipuskaa sylissäni. Lopulta pääsimme isolle tielle. Sieltä paikallisbussi vei takaisin Ellaan. Siinä oli täydellisen matkapäivän elementit!
Ohjeet luolalle, josta piti olla 100 metriä tielle. Koskaan en löytänyt luolaa.
Ellasta hyppäsin junaan ja kohti Kandya. Kyseinen junamatka on useiden turistien to do-listalla, ja syystäkin. Kuuden tai seitsemän tunnin matka läpi vehreiden rinteiden ja teeplantaasien provosoi taas kaivamaan kameran taskustani. Avoimessa oviaukossa nojailu sai veren kuljettamaan vapaudentunnetta kaikkialle kehooni.
Kandyssa nukuin yhden mukavan yön kotimajoituksessa ennen Nilamben retriittiäni.
Sri Lanka on kotimajoitusten luvattu maa. Oikeastaan kaikki parhaat majapaikkani ovat olleet pieniä ja tunnelmallisia koteja. Omistajat ovat poikkeuksetta panostaneet majoittujan hyvinvointiin.
Ellassa se meni jopa hieman överiksi. Tältä näytti viestittelymme neljä päivää ennen saapumistamme:
[28.1. klo 8.30] homestay: Ok good
[28.1. klo 13.31] homestay: Twoday we're is u
[28.1. klo 19.46] homestay: H a u my friend
[28.1. klo 19.48] Minä: I'm good. How are you?
[28.1. klo 19.57] homestay: Find u sleeping know
[28.1. klo 19.58] homestay: Do u see poto
[28.1. klo 19.58] homestay: Send you poto
[28.1. klo 20.00] Minä: Unfortunately I don't see it
Ja sitä jatkui joka päivä. Välillä jo mietin vaihtavani paikkaa, mutta onneksi uteliaisuus voitti. Se oli hauska paikka yöpyä. Vaikkakin myös vähän raskas, kun neljännen kerran lyhyen ajan sisällä piti vakuuttaa ruoan olevan hyvää. Onneksi se oli!
Jäin Nilambeen retriitin jälkeen kahdeksi päiväksi jatkamaan itsekseni samassa rytmissä. Nilambesta kävelin rinkka selässä kolmen kilometrin matkan tienvarteen.
Sieltä sain seisomapaikan paikallisbussissa arviolta 80 muun ihmisen kanssa kohti Kandya. Osa matkustajista roikkui oviaukossa bussin ulkopuolella. Mahtoi olla paikalliset ihmeissään, kun turisti vain hymyili, vaikka ajoittain näytti ihmismassan puristuksessa liiskautuvani tuulilasiin.
Kandysta oli vielä neljän tunnin bussimatka Negomboon, lentokentän lähelle. Nopeasti retriitin seesteisestä tilasta palauduin takaisin tähän elämänrytmiin. Negombossa ahmin jo menemään ruokaa siihen malliin, että Nilamben tietoinen syöminen oli muisto vain.
Niin kai sen kuuluu mennä. Vain pitkäaikainen harjoitus auttaa mieltä pysymään omassa vahvuudessaan. Sitä opettajammekin painotti. On jatkuvasti ja kärsivällisesti tehtävä työtä sen eteen, mitä haluaa saavuttaa. Palkintona meidän ei enää tarvitse keksiä ulkoista jumalaa hoitamaan sisäisiä kipujamme. Siitä Lennonkin lauloi, näin luulen.
Nyt istun taas lentokoneessa matkalla Dubaista Helsinkiin. Vielä pääni on hieman pyörällään, sillä vain vajaa kaksi vuorokautta sitten olin vielä Nilamben tunnelmissa.
Stoppi Dubaissa oli ihan mukava. Varsinkin kun huomasin siellä käytävän tenniksen WTA-turnausta. Oli hauska seurata vierestä maailman parhaiden urheilijoiden toimintaa. Siitä on paljon opittavaa. Sitähän elämä on, jatkuvaa oppimista.
Syöttämässä maailmanlistan kakkonen Simona Halep.
Annan John Lennonin jatkaa laulunsa loppuun. Siihen ei ole lisättävää.
I just believe in me
Yoko and me
And that's reality
The dream is over
What can I say?
The dream is over
Yesterday
I was the Dreamweaver
But now I'm reborn
I was the Walrus
But now I'm John
And so dear friends
You'll just have to carry on
The dream is over
Kappale: God
Lauluntekijät: John Winston Lennon
Koiran järsimän sandaalin paikkausta.
Kommentit