Saimme tuta, mitä huonojen teiden kulkeminen kehittyvässä maassa voi tarkoittaa. Belo-sur-Tsiribihanasta Bekopakaan on 96 km:n matka. Sadekaudella tie on käytännössä ajokelvoton, mutta luotimme tien kuivuneen neliveto-Toyotallemme kuljettavaan kuntoon.
Alku näytti lupaavalta. Vaikka tie oli ajoittain poikki, aina löytyi ajokelpoinen kiertotie. Etenimme kivasti 20-30 km/h:n tuntivauhtia.
Reilu 10 km ennen Bekopakaa saimme vähemmän rohkaisevan näyn. Isolla maavaralla varustettu kuormuri makasi pohjaan asti mudassa. Matkustajat ja kuorma oli lastattu tien sivuun ja pari poikaa lapioi mutaa pois yhden tunkatessa autoa pystyasentoon.
Kuskimme Rinha teki pikaisen tilannearvion, mutta matka tyssäsi alkuunsa mutavelliin. Rinha etsi sopivan puun vinssille. Hyvä uutinen oli, että pääsimme kuivaan kohtaan, huonona se, että vinssi kuumeni toimintakelvottomaksi.
Hyppäsimme pois kyydistä Rinhan etsiessä uutta reittiä alueen läpi. Yritys oli hyvä, mutta vauhti loppui niukasti kesken ja maasturi pullahti takaisin mutaan.
Onneksemme, näin kuvittelin siinä vaiheessa, paikalla sattui olemaan kyläläisiä lapioiden kanssa. He vaihtoivat muutaman sanan kuskin kanssa ja alkoivat kaivamaan mutaa pois. Pian kymmenkunta poikaa ryhmittyi auton taakse työntämään sitä liikkeelle meidän seuratessa vieressä. Yritys oli ponneton, eikä maasturi hievahtanutkaan. Sama toistui hetken päästä.
Kuskimme antoi pojille ohjeita, mutta he näyttivät tekevän juuri päinvastoin. Pari uutta yritystä jumitti auton vain entistä tiukemmin paikalleen. Siinä vaiheessa Rinha alkoi näyttämään tuskaiselta. Hän vaihtoi muutaman sanan vieressä makaavan rekan omistajan kanssa, joka osoittautui hotellimanageriksi.
Rinha selvitti meille tilanteen. Kyläläiset ovat kaivaneet tietä tarkoituksella huonoon kuntoon. Nyt he kiristivät meiltä rahaa auttamisestaan. Ensiyritykset olivat olleet ponnettomia, jotta jäisimme enemmän jumiin ja jotta he voisivat kiristää lisää. Tämä on tietulli madagaskarilaisittain...
Rekan omistaja ei ollut moiseen suostunut ja siksi hänen porukkansa ei ollut saanut apua. Meillä ei ollut vaihtoehtoja.
Vähän kerrassaan tunteet alkoivat kuumenemaan. Pojat tekivät näennäisesti työtä automme ympärillä ja heidän pomonsa nosti vaatimuksiaan. Jopa kylän pappi yritti hillitä jengiä, mutta turhaan.
Lopulta apu löytyi toisesta autosta, joka pitkän kaivamisen jälkeen pääsi irti mudasta. Kuormuri hinasi meidätkin ylös ja pääsimme jatkamaan matkaa. Vastapalveluksena lupasimme majoittua vastoin suunnitelmia heidän hotelliinsa, mikä osoittautui myöhemmin pakon alla tehdyksi epäonnistuneeksi valinnaksi.
Edessä oli vielä kilometrin verran mutaa ja jokea. Jengi lähetti pikkupojan seuraamaan meitä, josko jäisimme uudestaan jumiin.
Tietullit eivät loppuneet tähän. Loppumatkasta jokea ylittävä silta oli kaivettu poikki. Tarjolla oli kiertotie, jota valvoi toinen maantiejengi. Kiertotiestä perittiin luonnollisesti maksu, jota kuskimme onnistui neuvottelemaan alas päin. (Kuva otettu tulomatkalla, sillä mennessä en viitsinyt pitää kameraa esillä.)
Viimein pääsimme lautalle, joka vei meidät kylään. Vajaan sadan kilometrin matkaan kului reilu neljännesvuorokausi.
Tullessamme takaisin samaa reittiä olimme viisastuneita vahingosta. Rinha neuvotteli meille opas-bodyguardit Bekopakan kylästä mukaan. Heitä maantiejengit kunnioittaisivat, eivätkä uskaltaisi kiristää meiltä rahaa.
Oppaat kahlasivat jokiveden täyttämät reitit etsien parhaat väylät ja potkien irtokivet pois. He neuvoivat muutamat osuvat kiertotiet ja avullansa pystyimme käyttämään niitä maksamatta "tietulleja".
Eniten jännitimme kohtaa, johon tullessa jäimme jumiin. Kyläjengi oli ohjannut jokiveden hieman eri kohtaan kuin toissapäivänä. Oppaamme paljastivat tämän juonen ja irroittivat pölkyn, joka blokkasi kuivan väylän. Pääsimme ajamaan kivuttomasti huonoimman kohdan läpi. Menomatkalla siihen oli tuhrautunut kolmatta tuntia ja ilman kuorma-auton apua vielä paljon enemmän.
Jengin johtajat vain tuijottivat meitä hölmistyneinä. He lähettivät pikkupojan hetkeksi meitä seuraamaan, mutta aika nopeasti hän jäi näkökenttämme tavoittamattomiin. En voinut välttää vahingoniloa, vaikka en sitä omaan repertuaariini haluaisikaan.
Maksoimme oppaillemme, selkeästi vähemmän, mitä jouduimme tulomatkan huijaustulleina maksamaan ja lähetimme heidät kävellen kotimatkalle. Miehet talsivat varmasti tyytyväisenä 11 km:n matkan kotiin, sillä annoimme kuljettajamme suosituksesta hieman enemmän, mitä sovittuun diiliin kuului.
Kuriositeettina, mistään kyläpolusta ei ole kyse, sillä Bekobakassa on Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva Tsingy de Bemarahan luonnonpuisto, joka on maailman mittakaavassakin ainutlaatuinen alue.
Tieosuudelle on myönnetty 24 miljoona euroa korjausrahaa, mutta valtaosa rahasta on mennyt korruptoituneiden virkamiesten taskuun. Siinä lienee tarinan konnat, sillä riisisato on ollut erittäin huono ja on helppo ymmärtää kouluttamattomien kyläläisten toimintaa.
Epätietoisuus yhdessä huonon koulutustason kanssa saa tekemään epätoivoisia asioita. Sieltähän vaikka terrorismi viime kädessä ponnistaa. Se ei silti tarkoita, että maantierosvousta pitäisi pienessäkään määrin hyväksyä.
Vielä loppuun kevennyksenä, mitä tekee biologi, kun näkee boan tiellä ottamassa aurinkoa?
Tietysti siirtää sen turvaan liikenteeltä.
Rinha kertoi, että kerran tullessaan reissulta kotiin hänen lapsensa leikkivät käärmeen kanssa kylpyammeessa. Sanonta omenoista ja puusta sopisi hyvin tähän loppuun.
Kommentit