Rushaga sopi valinnakseni myös, koska halusin nähdä gorilloja hieman erilaisessa ympäristössä kuin Nkuringossa. Samalla näkisin uuden gorillaperheen.
Vuorigorillat elävät tiiviissä perheissä. Niissä on yksi dominoiva alfa-uros, joka hallitsee laumaa. Uroksen lisäksi perheissä on usein yksi tai kaksi muuta vanhempaa urosta. Kaikkia vanhempia uroksia kutsutaan silverback-nimellä johtuen vanhemmiten harmaantuvasta selkäkarvoituksesta.
Laumaan saattaa kuulua naaraita useasta sukupolvesta. Yleensä nämä pysyvät laumassa, mutta myös loikkareita tavataan. Yleisimmin lauman jättävät sukukypsiksi tulevat urosgorillat, joille ei alfa-uroksen varjossa jää parittelukumppaneita. Alfa-silverback parittelee käytännössä kaikkien naaraiden kanssa, joskus myös tyttärien. Laumasta löytyy monenlaisia eri seksuaalisuuden muotoja.
Vuorigorilloja on jäljellä reilu 800 yksilöä. Niitä elää vain kahdessa luonnonpuistossa, Bwindi Impenetrablessa Etelä-Ugandassa ja Virungan puistossa, joka ulottuu Kongon, Ruandan ja Ugandan alueelle. Sama puisto tunnetaan Ugandassa Mgahingan nimellä ja Ruandan puolella sitä kutsutaan Volcanos National Parkiksi.
Kaikissa kolmessa maassa järjestetään vierailuja vuorigorillojen luo. Vierailut tapahtuvat ihmisiin totutettujen perheiden luokse. Yhteen vierailuryhmään otetaan enintään kahdeksan henkilöä, jotka saavat viettää gorillojen luona yhden tunnin ajan. Gorilloihin tulee säilyttää seitsemän metrin etäisyys, aina kun se on mahdollista.
Vierailusta veloitetaan Ruandassa 750, Ugandassa 600 ja Kongossa 400 dollaria. Maksu pitää sisällään aseistetut vartijat ja jäljittäjät, jotka menevät metsään etukäteen paikallistamaan laumaa. Lisäksi monet palkkaavat mukaan kantajia.
Kongon halvemman luvan lisäksi tulee maksettavaksi viisumi rajalla, sillä juuri kukaan turisti ei muuten matkusta Kongossa. Myös yöpyminen on kalliimpaa, sillä majoitusvaihtoehtoja on vain muutama. Juuri Kongon vuorigorilloista kertova loistava Virunga-dokkari (löytyy Netflixistä) on yksi suurimpia syitä, miksi olen Ugandassa. Sen nähtyäni päätin, että nuo mahtavat ihmisapinat on päästävä näkemään. Reissuni Virungaan ei ainakaan vielä ole toteutunut, mutta tuskin kokemus Ugandassa on yhtään sen huonompi.
Etukäteen minua varoiteltiin, että lupia voi olla vaikea saada ja että se pitäisi varata hyvissä ajoin etukäteen. Täällä totuus paljastui toisenlaiseksi, paljolti low seasonista ja myös vaaleista johtuen. Aiemmin tilanne on ollut toinen myös siksi, että ihmisiin totutettuja perheitä oli vähemmän. Aikaisemmin Ugandassa gorilloja pääsi katsomaan vain Buhomassa (Bwindi Impenetrable) ja Mgahingassa. Lupia oli 16 päivässä ja usein turistifirmat varasivat ne etukäteen.
Nyt Bwindin puistossa 11 totutettua perhettä ja Mgahingassa edelleen yksi. Siksi lupia on päivässä 96. Itse sain toisen luvan päivän varoituksella ja pienellä alennuksella, koska se oli jäänyt käyttämättä joltain turistilta. Huipputuristikaudella tilanne saattaa olla toinen.
Koska Rushaga on hieman kauempana, lähdimme liikkeelle kuljettajani kanssa jo puoli seitsemältä aamulla. Pomppuisella tiellä reilun 10 kilometrin matka otti lähes tunnin. Vastassa oli samanlainen toimisto kuin Nkuringossa muutama päivä aiemmin sillä erotuksella, että vaellus alkoi heti toimiston takaa. Seuranani oli oppaiden lisäksi pariskunta Sveitsistä, eikä muita.
Vaellus oli hyvinkin erilainen. Ensimmäinen tunti oli helppokulkuista polkua ja pientä mäkeä syvemmälle metsään. Lopulta helppous päättyi. Kuulimme jäljittäjien suunnan, mutta sinne pääseminen oli haastavampaa. Jyrkät mäenrinteet olivat aluskasvillisuuden peittämät. Kasvillisuus oli matalampaa kuin Nkuringossa, mutta paljon tiheämpää. Kaksi vartijaa tekivät hartiavoimin töitä tehdäkseen "polusta" kuljettavan.
Tuonne pitäisi päästä...
Lopulta löysimme jäljittäjät. Gorillat olivat ehtineet liikkua alkuperäisestä ruokapaikastaan, joten edessä oli vielä lyhyt rämpiminen. Viimein oppaat pysähtyivät. Lauma olisi vieressä.
Gorillan näkemiseen ei varmasti totu koskaan. Ensihetki on kaikkein pysäyttävin. Tällä kertaa vastassa oli naarasgorilla ruokailemassa puskassa.
Perheessä oli muutama nuori gorilla ja yksi vastasyntynyt vauva.
Tämä pikkuinen oli kovin leikkisä. Ensin se yritti vartijan syliin, sen jälkeen tarttui minua nilkasta. Vanhemmat hyväksyivät tuon, vaikkakin sen äiti tuli hetken päästä vähän röyhistelemään meille.
Alle nelikuukautisia vauvoja on todella vaikea nähdä, sillä emot pitävät niitä piilossa. Hetkeksi pienokainen kuitenkin pääsi leikkimään ruokailua ja me näkemään sen.
Koska pusikko oli todella tiheää, gorilloiden havaitseminen oli vaikeaa. Lauma oli myös jatkuvassa liikkeessä. Me seurasimme perässä. Tämä kokemus oli siltäkin osin täysin erilainen kuin Nkuringossa.
Lopulta löysimme myös johtavan uroksen ruokailemassa, kunnes se johdatti joukkonsa paremmille apajille.
Tuolla alhaalla tapasimme gorillat. Edellisenä päivänä sama lauma oli ollut polun vieressä. Nyt niiden löytäminen edellytti polulta parin tunnin rämpimistä neitseellisessä sademetsässä. Tämä kerta oli Nkuringon vaellusta haastavampi, mutta yhtä palkitseva.
Gorillatrekin jälkeen edessä oli muutaman tunnin ajomatka ja lyhyt veneily Itambiran saarelle, jossa olen kuudetta päivää. Täällä olen lukenut mm. Dian Fosseyn Gorillas in the Mistiä. Se kertoo Fosseysta, joka tutki gorilloja 13 vuoden ajan Virungan puistossa.
Pitkälti hänen ansiostaan gorillojen uhanalaisuus tuli suuren maailman tietoon. Paikalliset salametsästäjät saivat lopulta tarpeekseen elämänsä gorillojen suojeluun ja tutkimiseen omistaneesta naisesta, jota kylässä kutsuttiin vanhaksi naiseksi, joka asuu metsässä ilman miestä. Hänet murhattiin 1985. Fossey haudattiin Ruandaan tutkimusmökkinsä lähelle sinne haudattujen gorillojen viereen. Haluaisin mennä katsomaan muistomerkkiä ja kiittämään häntä, että olen päässyt gorilloja näkemään.
Kommentit