Olen Luang Nam Thassa Luoteis-Laosissa n. 30 km Kiinan rajalta. Minun ei oikeastaan pitaisi olla taalla, mutta tein taas eilen yhden lukuisista suunnitelmamuutoksista. Oi, tata matkustamisen vapautta.
Toissapaivana aamulla tunsin pohkeessani tuttua kipua. Tuttua siksi, etta akillesjanteeni ovat muistuttaneet olemassaolostaan aina siita alkaen kun lopetin koripallon pelaamisen kymmenkunta vuotta sitten. Siella taitaa olla jotain kroonista vaivaa. Tein aamulla normaalin parin minuutin venytyksen. Tunsin miten veri alkoi taas kiertaa varpaissa, mutta samalla tunsin kivun leviavan laajemmalle alueelle. Hetken paasta koko pohje oli tulehtuneen punainen ja kylmanvaristykset pakottivat minut takaisin sankyyn. Tunnin kuluttua olin kovan kuumeen nujertamana. Nukuin lahes koko paivan. Pienet tovit katsoin televisiota ja herasin syomaan voileipaa ja jogurttia, joita tytot minulle toivat.
Tama taisi olla jo kolmas tai neljas kerta kuumeessa viimeisen puolen vuoden aikana. Sita ennen en ollut kuumeessa 15 vuoteen. Syy on yksinkertainen. Soin viime kesasta alkaen yhdeksan kuukautta antibiootteja nujertaakseni lomareissulta tuomani sormeen pesiytyneen luutulehduksen. Varsinkin viimeinen kuukauden satsi oli todellinen tappokuuri. Se saasti sormeni, mutta toisaalta vei luontaisen vastustuskykyni. Se vei myos itseluottamukseni. Aiemmin pystyin voittamaan sairaudet paattamalla etta en sairastu. Nyt pelkaan, etta olen jatkuvasti altis bakreereille ja viruksille.
Helenin oli tarkoitus lahtea eilen iltapaivana kohti Vietnamia. Rankkasade ja matkustajien vahyys perutti kuitenkin bussiyhteyden. Helen sai paikallisen miehen lupaamaan hanelle kyydin Muan Khuaniin, josta seuraavana aamuna lahtisi bussi Vietnamiin. He lahtivat iltakahdeksalta matkaan, mutta puolenyon aikoihin kuulimme Alinan kanssa taas tutun aanen guesthousimme aulasta; tie oli ollut kauttaaltaan puiden, kivien ja sortuneiden seinamien tukkima johtuen sadekaudesta. Tata on matkustaminen Kaakkois-Aasiassa.. Helen paatti tulla kanssani Thaimaaseen.
Eilenaamulla menimme hyvissa ajoin linja-autoasemalle tarkoituksenamme ottaa bussi lounaaseen Pak Bengin kylaan. Sielta olisi mahdollisuus jatkaa veneella pitkin Mekongia luoteeseen Thaimaan rajalle. Raja-asema on lahes suoraan idassa, mutta suoraa tietaa ei ole valissa olevan luonnonsuojelualueen takia. Alue on kierrettava etelasta tai pohjoisesta. Linja-autoasemalla meille kerrottiin, etta jos ottaisimme bussin luoteeseen Luang Nam Thahan, sielta olisi jatkoyhteys rajalle viela saman paivan aikana. Tama sopi meille hyvin, silla Helenin viisumi vanhentui samana paivana.
Ensimmaiset kolme tuntia olivat karseaa kyytia; tie oli taynna valtavia kuoppia, valilla oli paallystetta, valilla sateen uurtamaa soraa. Paatin, etta en jatkaisi rajalle samana paivana, vaan jain pois kyydista Luang Nam Thaassa. Silla vaikka minulla ei enaa ollut kuumetta, oli olo viela sairauden heikentama, eika matkustaminen kurjalla tiella ollut kovin mukavaa. Pysyin paatoksessani, vaikka viimeiset 30 km oli erinomaista leveaa asfalttitieta. Saattelin Helenin jatkoyhteyteen ja etsin itselleni majatalon kylasta.
Jalkikateen minulle selvisi, etta koko matka rajalle olisi vastaavaa hyvaa tieta ja etta vastuussa tien rakentamisesta ovat olleet kiinalaiset. Nain arvelin itsekin, silla tie tarjoaa lyhimman reitin Kiinasta Thaimaaseen ilman tarvetta kulkea Myanmarin alueella. Kiinalaiset tuntuvat olevan yllattavan monessa paikassa tarjoamassa taloudellista apuaan. Kasittaakseni Kiina suosii eniten maita, jotka ovat lansimaiden ja erityisesti Yhdysvaltojen unohtamia. Paljon parempaa valtapolitiikka tama on kuin vallan hankkiminen sotimalla tai antamalla sotilaallista apua..
Kiinan mahti ja myos maan sisainen yhtenaisyys on selvinnyt minulle oikeastaan vasta taman matkan aikana. Ennen reissuani olin sita mielta, etta olympialaisten avajaisten boikotointi olisi hyva keino painostaa kiinaa muutoksiin ihmisoikeus- ja ymparistokysymyksissa. Nyt olen jyrkasti sita vastaan (en ole perilla viimeisista uutisista ja siita, miten lansivaltojen edustajat avaisiin osallistuvat), silla uskoisin boikotoinnin vain lisaavaan Kiinan kansallista ylpeytta ja vahentavan lansimaiden vaikutusmahdollisuutta Kiinan ongelmakysymyksiin. Joka tapauksessa koko reissun ajan minusta on tuntunut enemman ja enemman silta, etta Kiina on kaikkialla.
Talla hetkella oloni on jo kohtuullisen hyva. Nautin asken erinomaisen aamiaisen. Neljan paivan yhtamittainen sade on paattynyt. Minulla on aikaa lukea uutta kirjaa, joka on arvostetun jo edesmenneen thaibuddhistimunkin kirjoittama. Kaytossani on ensimmaista kertaa viikkoihin niin nopea nettiyhteys, etta voin kuunnella musiikkia youtubesta. Illalla naen luultavasti uuden laoslaisen kylan rajan lahettyvilla. Yksi ikava pieni kaytannon asia kotimaassa on ratkennut - tai se ei ole niin ikava, mita se olisi voinut olla. Onni on pienia kivoja juttuja. Taidan olla onnellinen.
Pieti
Ps. Pahoittelen kehnoa kappalejakoa edellisissa teksteissa. En vain osaa viela kayttaa tata bloggeria riittavan hyvin varsinkaan silloin kun tekstin yhteydessa on kuvia. Pahoittelen..
Toissapaivana aamulla tunsin pohkeessani tuttua kipua. Tuttua siksi, etta akillesjanteeni ovat muistuttaneet olemassaolostaan aina siita alkaen kun lopetin koripallon pelaamisen kymmenkunta vuotta sitten. Siella taitaa olla jotain kroonista vaivaa. Tein aamulla normaalin parin minuutin venytyksen. Tunsin miten veri alkoi taas kiertaa varpaissa, mutta samalla tunsin kivun leviavan laajemmalle alueelle. Hetken paasta koko pohje oli tulehtuneen punainen ja kylmanvaristykset pakottivat minut takaisin sankyyn. Tunnin kuluttua olin kovan kuumeen nujertamana. Nukuin lahes koko paivan. Pienet tovit katsoin televisiota ja herasin syomaan voileipaa ja jogurttia, joita tytot minulle toivat.
Tama taisi olla jo kolmas tai neljas kerta kuumeessa viimeisen puolen vuoden aikana. Sita ennen en ollut kuumeessa 15 vuoteen. Syy on yksinkertainen. Soin viime kesasta alkaen yhdeksan kuukautta antibiootteja nujertaakseni lomareissulta tuomani sormeen pesiytyneen luutulehduksen. Varsinkin viimeinen kuukauden satsi oli todellinen tappokuuri. Se saasti sormeni, mutta toisaalta vei luontaisen vastustuskykyni. Se vei myos itseluottamukseni. Aiemmin pystyin voittamaan sairaudet paattamalla etta en sairastu. Nyt pelkaan, etta olen jatkuvasti altis bakreereille ja viruksille.
Helenin oli tarkoitus lahtea eilen iltapaivana kohti Vietnamia. Rankkasade ja matkustajien vahyys perutti kuitenkin bussiyhteyden. Helen sai paikallisen miehen lupaamaan hanelle kyydin Muan Khuaniin, josta seuraavana aamuna lahtisi bussi Vietnamiin. He lahtivat iltakahdeksalta matkaan, mutta puolenyon aikoihin kuulimme Alinan kanssa taas tutun aanen guesthousimme aulasta; tie oli ollut kauttaaltaan puiden, kivien ja sortuneiden seinamien tukkima johtuen sadekaudesta. Tata on matkustaminen Kaakkois-Aasiassa.. Helen paatti tulla kanssani Thaimaaseen.
Eilenaamulla menimme hyvissa ajoin linja-autoasemalle tarkoituksenamme ottaa bussi lounaaseen Pak Bengin kylaan. Sielta olisi mahdollisuus jatkaa veneella pitkin Mekongia luoteeseen Thaimaan rajalle. Raja-asema on lahes suoraan idassa, mutta suoraa tietaa ei ole valissa olevan luonnonsuojelualueen takia. Alue on kierrettava etelasta tai pohjoisesta. Linja-autoasemalla meille kerrottiin, etta jos ottaisimme bussin luoteeseen Luang Nam Thahan, sielta olisi jatkoyhteys rajalle viela saman paivan aikana. Tama sopi meille hyvin, silla Helenin viisumi vanhentui samana paivana.
Ensimmaiset kolme tuntia olivat karseaa kyytia; tie oli taynna valtavia kuoppia, valilla oli paallystetta, valilla sateen uurtamaa soraa. Paatin, etta en jatkaisi rajalle samana paivana, vaan jain pois kyydista Luang Nam Thaassa. Silla vaikka minulla ei enaa ollut kuumetta, oli olo viela sairauden heikentama, eika matkustaminen kurjalla tiella ollut kovin mukavaa. Pysyin paatoksessani, vaikka viimeiset 30 km oli erinomaista leveaa asfalttitieta. Saattelin Helenin jatkoyhteyteen ja etsin itselleni majatalon kylasta.
Jalkikateen minulle selvisi, etta koko matka rajalle olisi vastaavaa hyvaa tieta ja etta vastuussa tien rakentamisesta ovat olleet kiinalaiset. Nain arvelin itsekin, silla tie tarjoaa lyhimman reitin Kiinasta Thaimaaseen ilman tarvetta kulkea Myanmarin alueella. Kiinalaiset tuntuvat olevan yllattavan monessa paikassa tarjoamassa taloudellista apuaan. Kasittaakseni Kiina suosii eniten maita, jotka ovat lansimaiden ja erityisesti Yhdysvaltojen unohtamia. Paljon parempaa valtapolitiikka tama on kuin vallan hankkiminen sotimalla tai antamalla sotilaallista apua..
Kiinan mahti ja myos maan sisainen yhtenaisyys on selvinnyt minulle oikeastaan vasta taman matkan aikana. Ennen reissuani olin sita mielta, etta olympialaisten avajaisten boikotointi olisi hyva keino painostaa kiinaa muutoksiin ihmisoikeus- ja ymparistokysymyksissa. Nyt olen jyrkasti sita vastaan (en ole perilla viimeisista uutisista ja siita, miten lansivaltojen edustajat avaisiin osallistuvat), silla uskoisin boikotoinnin vain lisaavaan Kiinan kansallista ylpeytta ja vahentavan lansimaiden vaikutusmahdollisuutta Kiinan ongelmakysymyksiin. Joka tapauksessa koko reissun ajan minusta on tuntunut enemman ja enemman silta, etta Kiina on kaikkialla.
Talla hetkella oloni on jo kohtuullisen hyva. Nautin asken erinomaisen aamiaisen. Neljan paivan yhtamittainen sade on paattynyt. Minulla on aikaa lukea uutta kirjaa, joka on arvostetun jo edesmenneen thaibuddhistimunkin kirjoittama. Kaytossani on ensimmaista kertaa viikkoihin niin nopea nettiyhteys, etta voin kuunnella musiikkia youtubesta. Illalla naen luultavasti uuden laoslaisen kylan rajan lahettyvilla. Yksi ikava pieni kaytannon asia kotimaassa on ratkennut - tai se ei ole niin ikava, mita se olisi voinut olla. Onni on pienia kivoja juttuja. Taidan olla onnellinen.
Pieti
Ps. Pahoittelen kehnoa kappalejakoa edellisissa teksteissa. En vain osaa viela kayttaa tata bloggeria riittavan hyvin varsinkaan silloin kun tekstin yhteydessa on kuvia. Pahoittelen..
Kommentit