Istuin alkuillasta pihalla ja muistelin edellisen yön unta. Olin kuullut siilin ääntelevän ja nähnyt sen talon nurkalla. Nyt se ei ollut unta. Siili hiipi vähitellen lähemmäksi ja lopulta se oli niin lähellä, että olisi voinut haukata varpaitani. Silloin menetin mieleni tyyneyden. Sen aisti siilikin. Se luikki kiireellä karkuun.
Se oli viimeinen iltani, jolloin jouduin vielä nukkumaan teltassa. Seuraavan yön sain jo viettää sisällä, ihka omassa talossa. Pieni tönö seisoo keskellä 1500 neliömetrin pihaa. Koskaan en ollut tehnyt käsilläni mitään, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Keväällä on pitänyt kiirettä, niin kiirettä, että välillä ihmettelen itsekin, miten olen päätynyt tänne, Lahteen, kaupunkiin, joka ei ole koskaan erityisesti innostanut.
En olisi voinut kuvitellakaan muuttoani vielä neljä kuukautta sitten, jolloin valmistauduin henkisesti viettämään vielä seuraavankin talven tropiikissa kolmen edellisen jatkoksi. Mutta enää minulla ei ollut siihen pakottavaa tarvetta. Tiesin olevani valmis pysähtymään.
Nyt jäsentelen ajatuksiani ja mietin, miten olen tähän tullut ja mitä viime vuosien matkustamisesta on jäänyt käteen.
Kovin eksoottisesta paikasta en matkaan lähtenyt. Oli syystalvi 2017 ja asuin Kouvolassa. Harkitsin jopa eroa, kun kaikki asiat tuntuivat menevän perseelleen edellisessä valmennuspestissäni Kouvolan Kouvoissa. Lopulta keskustelut psyykkisen koutsimme kanssa auttoivat ymmärtämään, että ei asiat ole niin pahasti pielessä kuin kuvittelin.
Kauteen oli mahtunut lukuisia loukkaantumisia ja minua työllistivät asiat, joiden en kuvitellut kuuluvan minulle. Mutta silti kyse oli vain pienistä jutuista. Ainoa mihin pystyin vaikuttamaan oli oma toimintani. Ja mieleni. Lähdin siitä liikkeelle. Vähitellen muutokseni tarttui myös ympäristöön. Lisäsimme vielä yhteisiä mielenhallinnan työkaluja joukkueelle.
Lopulta koimme muodonmuutoksen. Silti joukkueemme ei riittänyt pudostuspelien ensimmäistä kierrosta pidemmälle, vaikka annoimme itsestämme niin paljon kuin pystyimme. Kaudesta jäi kuitenkin hyvä maku. Ymmärsin, että käyttämällä mieltämme oikealla tavalla, voisimme saavuttaa yllättäviäkin asioita.
Raskas kausi oli kypsyttänyt päätökseni. Halusin lähteä selvittämään, mitä mielemme syvyydestä voisi löytyä. Pakkasin rinkkani ja ostin menolipun Intiaan.
Vietin tovin pienessä Dharamshalan kaupungissa Pohjois-Intiassa, joka on tullut tunnetuksi Dalai Laman pakolaishallinnosta, kunnes päädyin Rishikeshiin. Siellä opiskelin kuukauden päivät aamusta iltaan joogaa. Kuvittelin sen johtavan syvemmälle mieleeni. Sitä se varmasti tekikin. Ainakin pysähdyin tutkimaan kehoani ja kuuntelemaan muiden etsijöiden tarinoita. Silloin en ymmärtänyt, mitä kehoni yritti viestiä. Tai miksi se yritti.
Intiasta jatkoin Nepaliin. Annoin ajan kulua Lounais-Nepalissa Bardian kansallispuistossa. Tutustuin tharukansan tapaan elää, pääsin näkemään tiikerin luonnossa, jäljittämään sarvikuonoa kahden oppaan kanssa sekä meditoin bodhipuun äärellä Sidharta Gautaman arvellun syntymäpaikan lähellä. Ajatukseni oli kivuta Everestin perusleirille, sillä rajojen etsiminenhän on perinteisesti ollut väylä oman mielen syövereihin. Kylmä muutti mieleni. Ehkä minusta ei vain ollut siihen.
Vaihdoin suunnitelmani lennosta ja tein pikakäännöksen Bhutaniin, maailman onnellisimmaksi mainittuun maahan. Siltä se vaikuttikin. Idylliset buddhalaisluostarit saivat miettimään muinaisia aikoja, Himalajan lumihuippujen tuodessa harmonisen tunnelman. Mutta maa oli juosten kierretty, siitä piti huolen pieni budjettini.
Oli aika päästä lämpimään. Tapasin perhettäni Balilla. Se oli mukava jälleennäkeminen. Ja myös antoi viitteitä, että olisin oikealla tiellä. Osasin jo nähdä asioita uudesta perspektiivistä, mikä rohkaisi jatkamaan.
Halusin oppia jotain kokonaan uutta. Työni on ollut opettaa. Nyt asetin itseni oppijan asemaan. Matkasin Balilta toista viikkoa keskelle C-kirjaimen muotoista Sulaweden saarta, tarkemmin Tomininlahdelle ja pienenpienelle Unaunan saarelle. Siellä, ihan päiväntasajan kupeessa, sijaitsee suomalaisen Emmin puoliksi omistama sukelluskeskus Sanctum Unauna.
Matkalla pysähdyin vajaan viikon ajaksi Tana Torajan alueelle, jossa kuolleita ihmisiä saatetaan säilyttää vuosia kodissa osana perheyhteisöä ja hautajaiset ovat spektaakkeleita, joissa uhrataan kymmeniä eläimiä. Sellaisen näkeminen on avartavaa, kun on elänyt kulttuurissa, jossa kuoleman kohtaaminen on vieläkin tabu.
Pysähdyin myös Rantepaossa, jonka megaliitit herättävät hämmästystä. Mistä megaliittien kivet on tuotu ja kuka on niiden takana? Mitä muinaiset ihmiset ovat niillä halunneet viestiä?
Unaunalla suuntasin tosissaan meren alle, maailman hienoimpiin korallimaisemiin. Kuukaudessa suoritin sukelluskortin ja sille vielä jatkon, Advance Open Water Diving-tutkinnon. Se oli upeaa aikaa. Heräsin kuudelta auringonnousuun, joogasin laiturilla pari tuntia ja hyppäsin veneen kyytiin päivittäiselle sukellusreissulle.
Silloin sain todella konkretiaa kehon, hengityksen ja mielen yhteyteen. Hengityksellä säädellään sukelluksessa korkeutta ja toisaalta kun mieli jännittyy, hetkessä sulkeltaja voi hörpätä puolet ilmatankista tyhjäksi. Niin minulle kävi usein varsinkin alussa. Mutta opin myös hallitsemaan mieltäni ja hengitystä. Parhaimmillaan kokemus oli upea, meditatiivinen, vaikka silloin en oikeastaan ymmärtänyt, mitä sana tarkoittaa.
Tein välistopit Malesian Tiomanilla ja Singaporessa ennen paluutani Suomeen.
Vietin Annan kanssa ihanan kesän pienessä askeettisessä mökissä Jaalan Pyhäjärvellä. Vaikka meillä ei ollut sähköä tai juoksevaa vettä, tuntui että mökistä ei puuttunut mitään. Pystyin olemaan yhtä onnellinen Jaalassa kuin päiväntasaajalla. Ymmärsin, että onnellisuus ei olisi paikasta kiinni. Se on iso oivallus.
Mitä sitten on onnellisuus? Mitä minä etsin? Kysymykset houkuttivat jatkamaan matkaani, vaikka loppukesästä päädyinkin todella mielenkiintoisen työmahdollisuuden äärelle.
Onnekseni en saanut töitä Hollannista, vaan seuralle tuttu kroatialaiskoutsi voitti minut. Pääsin kuitenkin useiden kymmenien hakijoiden ryhmästä kahden joukkoon. Rohkaisevaa oli, että ajatukseni herättivät kiinnostusta. Jo vuosi maailmalla oli auttanut ymmärtämään mielenhallinnan voimaa valmennuksessa. Olisi kyllä nyt kiinnostavaa nähdä itseni uudestaan esittämässä ajatuksiani Hollannissa. En silloin osannut kuvitella, kuinka paljon ne voisivat jalostua kahden seuraavan talven aikana.
Vereni veti jälleen Dharamshalaan. Nyt suunnitelmani oli muutakin kuin vain nauttia kylän tunnelmasta ja pienistä patikkapoluista Himalajan rinteillä. Osallistuin 10 päivän retriitille. Kurssin nimi oli Introduction to Buddhism.
Jo kurssin aikana tiesin löytäneeni etsimäni. Tai oikeastaan polun alun kohti sitä. Löysin filosofian, joka voisi täyttää puuttuvia kohtia ymmärryksessäni. Silloin en vielä tiennyt, kuinka paljon tulisin hakkaamaan päätäni seinään. Mutta eihän sellaista ajattele keskellä innostumista.
Joka tapauksessa löysin paljon ajatuksia, joihin samaistua.
Onni ei tule ulkoapäin. Ei tarvitse uskoa mihinkään, kannattaa vain luottaa omiin harjoituksiin ja kokemuksiin. Mikään ei ole pysyvää ja voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa muutoksen suuntaan. Elämme jatkuvassa harhassa, kun emme osaa nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Vain rauhoittamalla mielemme voimme päästä syvemmälle ymmärryksen tasolle näkemään asiat todellisina. Silloin voimme kehittyä, etenkin jos hyväksymme asiat nyt juuri sellaisina, kuin ne ovat. Listaa olisi helppo jatkaa.
Tärkein työkalu itsensä kehittämiseen on meditaatio. Sillä on lukuisia eri muotoja, käytännössä vähintään niin monia kuin on meditoijia. Ilmeisin meditaatio-objekti on meissä läsnä jokaisena hetkenä: oma hengitys.
Halusin tutustumaan syvemmälle tuohon maailmaan. Kävin hakemassa vauhtia Suomesta, jossa jatkoin Ylen koriskommentaattorina. Mielessäni siinsi paluu valmennukseen. Halusin pitää itseni kiinni huippukoriksen seuraamisessa. Siksi olin tehnyt kesällä kierroksen Saksaan seuraamaan Bundesliiga-korista.
Kutsuni vei vielä tällä kertaa syvemmälle oman mielen tutkimiseen.
Ilmoittauduin Sri Lankaan vipassanameditaation retriitille. Kymmenessä päivässä meditoimme yli sata tuntia. Ekstreemiltä kuulostava ajatus ei ollutkaan niin paha. Kokemus ei ollut kuitenkaan maailmaa syleilevä. En pystynyt käsittelemään kunnolla opettajaa ja siksi minun oli vaikea samaistua harjoitukseen. Ei se mikään katastrofi ollut, mutta ei kuitenkaan paras mahdollinen retriittikokemus.
Myöhemmin osallistuin toiselle kymmenen päivän meditaatioretriitille. Siellä opettaja sanoi taikasanat: ei ole oikeaa tai väärää tapaa meditoida. Eikä aktuaalista meditointiharjoitusta pitäisi yrittää erottaa arkisesta elämästä.
Retriitillä parhaita kokemuksia oli työmeditaatio. Lakaistessani lehtiä pois polulta vain tehdäkseni saman asian seuraavana päivänä uudelleen ymmärsin, että mikään työ sinällään ei ole merkityksellistä. Me itse annamme sille merkityksen. Täysin sama työ voi olla merkityksellistä tai merkityksetöntä riippuen miten siihen suhtaudumme.
Ei ole mitään sellaista työtä, joka olisi ihmistä tärkeämpää. Mutta olemme vain keksineet merkityksiä tehdäksemme elämästämme merkityksellistä, koska emme löydä merkitystä sisältämme. Jokainen tekemämme asia voi olla samalla mielemme opiskelua. Olemmeko tietoisia käden liikkeestä tai tuntemuksestamme suussa, kun harjaamme hampaita? Teemmekö autolla ajamisesta henkisen harjoituksen vai olemmeko vain mekaanisesti siirtymässä paikasta toiseen?
Uusimmat aivotutkimusten tulokset vahvistavat sitä tietoa, mikä on kulkenut kerrottuina tarinoita jo vuosituhansia sitten. Oppiminen on tehokkaampaa, mikäli saamme harjoituksessa mahdollisimman paljon uusia alkuja. Hyvänkin näköinen harjoittelu voi olla tehotonta, mikäli suoritamme valmentajan drillejä vain autopilotti päällä. Samaa sanovat kaikki pätevät meditaatio-opettajat. Mitä enemmän olemme tietoisia ja vähemmän kuljemme autopilotti päällä, sitä enemmän opimme omasta mielestämme. Ja sitä lähemmäksi kuljemme onnellisuutta.
Retriitin aikana itkin usein liikutuksesta. Olin löytänyt jotain uutta ja tärkeää.
Lopulta vietin Sri Lankassa lähes viisi kuukautta. Opettelin toista uutta taitoa: vietin kuukauden surffirannalla yrittäen napata mahdollisimman paljon pehmeitä aaltoja. Välillä keräilin itseäni aaltopesukoneesta ehtien miettiä, pääsenkö koskaan pintaan ja mihin surffilautani on kulkenut. Samalla, ainakin ajoittain, ymmärsin, etten minä ole sama kuin tunne sisälläni. Oli se sitten turhautuminen, ilo laineen kaappaamisesta, väsymys. Yritin vain tarkkailla tunteitani samalla, kun opettelin kehoni uusia lihaksia. Se oli liikemeditaatiota aalloilla. Siis mahtavaa harjoitusta. Ja vieläpä pirun hauskaa.
Terroristit pysäyttivät hetkeksi Sri Lankan, mutta yritin jatkaa normaalia turistin elämää – koin, että siten pystyisin parhaiten tukemaan maata. Samalla ymmärsin, minkälaisessa illuusiossa jatkuvasti elämme. Oman mielemme asettamassa illuusiossa.
Vähättelemättä terrori-iskuja, edelleenkin ajattelin liikenteen olevan paljon pahempi uhka tuollaisessa kehittyvässä maassa, jossa teillä noudatetaan vahvimman oikeutta. Mutta silti koko maan oli vallannut pelko terrorismista, oli kyse paikallisista tai turisteista.
Olen ollut niin naivi joskus, kun olen kuvitellut ihmisten olevan rationaalisia. Ei siinä mitään, mutta pahin harha on ollut itseni kanssa. On erikoinen tunne huomata, että minulla ei ole ollut mitään käsitystä siitä, minkälaisessa mielen kuplassa olen elänyt. Nyt sain myös joitain kognitiivisia kokemuksia harjoitukseni kautta siitä, että mielen todellinen luonne olisi saavutettavissa, ainakin teoriassa.
Olisin voinut jatkaa vehreällä saarella pidempäänkin, mutta en ollut onnistunut karistaa levottomuuttani jaloistani. Halusin päästä sukeltamaan ja merenalainen elämä Sri Lankassa ei ollut kovinkaan kaksista. Päädyin jatkamaan matkaa Indonesiaan, tällä kertaa Sumatralle. Löysin huippupaikan saaren pohjoisosasta. Pulau Wehin saaren ympäristö oli täynnä mitä hienoimpia sukelluskohteita. Löysin myös mahtavan majapaikan sukelluskeskuksen yhteydestä.
Pääsin laajentamaan sukellusrepertuaariani. Tutustuin paikalliseen dive masteriin, joka vei minut katsomaan 55-60 metrin syvyydessä makaavaa Sophie Rickmers-hylkyä. Vaikka pystyimme viettämään hylyllä vain kymmenkunta minuuttia ja paluu ylös vei lähes tunnin johtuen turvapysähdyksistä, oli sukellus yksi hienoimmistani.
Sukelluksia tai majapaikkaamme ei häirinnyt ramada – Banda Acehin maakunta, johon Pulau Weh kuuluu, on tiukasti sharialain rajoittama. Jokainen sukeltaja sai kaljaa silloin kuin halusi ja ravintolat myivät päiväsaikaankin ruokaa salaa takaoviltaan.
Se sai pohtimaan taas, kuinka valheellisessa maailmassa elämme. Miksi keksimme tuollaisia sääntöjä, joihin emme usko. Se on jotenkin surullista.
Uskomisessa tai uskonnoissa ei sinänsä ole mitään pahaa. Onhan sitä tutkittu, että uskonnolliset ihmiset olisivat maallikoita onnellisempia, miten sitä sitten tutkitaankaan. Äärimmäisyyteen vietynä harva asia on hyväksi. Tietyllä tapaa ateismikin on fundamentalistista kuten ääriuskonnot. Se on vieläpä sellainen ilman toivoa uskontojen tarjoamasta pelastuksesta. Ei ihme, että länsimaalaiset ihmiset kyynistyvät.
Minulle äärimmäisyydet ovat vaikeita samaistua. Todellista viisautta edustaa tieto, että emme tiedä, koska emme vain voi tietää. Viisautta voi etsiä sisältämme. Mutta voihan se olla, että olen edelleen ihan harhapolulla. Mitä avoimempi olen tuolle mahdollisuudelle, sitä viisaampi olen. Siispä olen vielä kaukana todellisesta viisaudesta.
Sukelluksiakin parempi kokemus Sumatralla oli viiden päivän vaellus viidakkoon. Minulla oli kaverina vain nuori opas ja hänen kaverinsa, joka kokkaili meille ruokaa sekä auttoi kiinnittämään sateelta suojaavat muovit jokipaikoille. Oli tai'anomaista maata keskellä virtaa kuumissa lähteissä, katsella yötaivaan valaisevia tulikärpäsiä ja nähdä sukulaisemme oranki vierailemassa lähellä yöleiriämme.
Mutta vaikka tuo kokemus oli nuoremman elämäni haaveiden täyttymys, ymmärsin että samaan mielentilaan voisin päästä myös Suomen luonnossa. Olin päässyt yli pakkomielteestäni tropiikin sademetsiin.
Päätinkin taas palata kesäksi Suomeen. Se oli mukava kesä. Olemme Suomessa tosi etuoikeutettuja, kun meillä on luonto lähellä melkein kaikkialla. Sen havaitseminen on vaatinut matkan kauaksi. Olen kiitollinen ymmärrettyäni sen.
Kesän aikana ymmärsin myös, että vieläkään aika ei ollut kypsä paluuseen valmennukseen. Viime talvena aloittamani matka oli kesken. Tarvitsin vielä aikaa itseni kanssa. Siispä palasin taas Intiaan ja Dharamshalaan, nyt viime talven retriitin jatkokurssille. Taas kymmenen päivää sujui siivillä, kuten koko kuukausi Dharamshalan seudulla.
Vaeltelin Himalajan rinteitä ja pulahdin vuoristopuroihin. Dharamshalan pienet kylät, etenkin Dharamkot tuntuivat kuin toiselta kodilta. Tai ensimmäiseltä. Kotimme on juuri siellä, missä olemme, niin ajattelen nyt.
Intiasta seurasin retriittikavereitani Nepaliin. Hetken mielijohteesta päädyin ilmoittautumaan Kathmanduun kuukauden kurssille, joka osoittautui pettymykseksi. Vähiten siihen ei vaikuttanut, että sairastuin kuumeripuliin ja menetin kymmenyksen painostani. Vasta jälkikäteen tajusin sen olevan mahtavan opettava kokemus. Olin todella turhautunut opettajaan. Hän toisteli itsestäänselvyyksiä buddhismista. Vaikka tajusin kyseenalaistavan ajatteluni olevan typerää ja arroganttia, en päässyt siitä eroon.
Kolmannella viikolla ymmärsin, että ei turhautumiseni ole opettajan syy, vaan tunne lähtee minusta itsestäni. Projisoin turhautumisen tunteeni opettajaan. Sama toistuu muissakin tunteissamme. Ei vihan tunne ole kenenkään toisen syy. Itse voimme valita, tunnemmeko vihaa tai emme. Tarkemmin emme voi valita sitä. Mutta voimme tarkkailla tunteitamme ilman, että meidän täytyisi olla niiden vietävissä. Lopulta tunne laantuu, koska ei meidän tarvitse olla vihaisia. Mutta mikäli yritämme kieltää tunteemme, se tulee vain entistä voimakkaampana takaisin.
Pystyäkseen tarkkailemaan objektiivisesti mieltä sen pitää olla tyyni. Siksi meditoidaan keskittymistä esimerkiksi tarkkailemalla omaa hengitystään. Vasta tyyni mieli voi oppia viisautta. Mutta kun mielemme on riittävän rauhallinen, voimme oppia viisautta missä vain. Liikennevalot voivat olla tärkeä opettajamme. Tai kumppanimme, varsinkin silloin, kun hän erityisesti ärsyttää. Haastavasti juuri sillä hetkellä mieli on harvoin tyyni, joten tuo opetus menee helposti ohitsemme ennen kuin on jo myöhäistä. Näin taisi käydä minullekin. Mutta onneksi pystyin sen myöhemmin ymmärtämään.
Kurssin päätyttyä makasin riutuneena kathmandulaisessa hotellissa. Oli viikko jouluun. Saasteinen ja kylmä Kathmandu näytti synkimpiä puoliaan. Ihmettelin, miten olin ihastanut kaupunkiin puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin. (Kaupunkihan oli edelleen sama, mutta oma mielentilani projisoi siitä juuri tuollaisen.)
Silloin sain iloisen viestin. Rakkain ystäväni Anna kysyi, lähtisinkö jouluksi jonnekin lämpimään. Löysimme hänelle Suomesta halvahkot lennot Phuketiin. Siellä näimme jo kahden vuorokauden päästä. Se oli paluu täysin toisenlaiseen maailmaan ja myös tärkeä etappi minulle. Tajusin vieneeni oman harjoitukseni äärimmäisyyteen, vaikka viisaat opettajat ovat kauan sitten todenneet: parasta meille on kultainen keskitie. Asketismissa ei ole mitään tavoiteltavaa. Se oli todella rentouttava viikko Thaimaan auringossa.
Phuketista jatkoin kymmeneksi päiväksi Koh Chang Ranongin saarelle. Kaipasin pitkästä aikaa sellaista rantaa, jossa illalla ei ollut sähköjä, mutta silti kaikki peruspalvelut saatavilla.
Lähdin Changilta hyvinvoivana ja levänneenä ylittämään rajajokea Myanmariin. Siellä ilmoittauduin pitkälle meditaatiosessiolle Pa-Auk Tawyan metsäluostarissa. Kuukauden meditointi ei kuitenkaan enää tuntunut puurtamiselta, vaan päinvastoin sain melkein joka päivä uusia oppeja mielestäni. Se kannusti jatkamaan. Välillä mietin, että jatkaisin pidempäänkin, mutta lopulta retriitin päättyminen oli helpotus.
Löysin retriitillä monta asiaa. Alussa aamuneljältä alkanut ensimmäinen meditaatiosessio tuntui tuskaiselta. Mutta kun lopetin taistelemasta väsymystä vastaan ja toivotin sen tervetulleeksi, silmäni eivät painuneetkaan kiinni.
Niin meillä käy useiden pelkojen kanssa. Pelko on usein pahempi vihollinen kuin se asia, jota pelkäämme. Asia pitää vain uskaltaa kohdata. Tieto siitä ei riitä. Se pitää itse kokea. Mutta kun tämän on kokenut yhden asian kanssa, samaa opetusta voi käyttää millä tahansa elämän alueella. Siksi meditointiharjoitus on niin tehokasta.
Yksi retriitillä löytämäni asia on tämän hetken kannalta erityisen merkityksellinen; tajusin todella kaipaavani takaisin valmennukseen. Vaikka olin jatkuvasti päivittänyt korisosaamistani, silti olin ollut epäileväinen. Retriitin jälkeen en enää ollut. Tiesin, että nyt aika olisi kypsä. Uskoin, että minulla olisi täysin uutta annettavaa ja uskoin olevani parempi valmentaja kuin ennen, puhutaan sitten korisosaamisesta tai kokemuksistani mielenhallinnan kanssa.
Tajusin myös, että minun olisi itse oltava aktiivinen palatakseni työmarkkinoille. Olisi naivia odottaa, että minut haettaisiin töihin suoraan Aasiasta.
Palasin takaisin elämänrytmiin Pha-anin pienessä kaupungissa lähellä Pa-Aukin luostaria. Olin kuvitellut viettäväni siellä aikaa yksin ja pysyväni pitkään seesteisessä meditaatiorytmissä. Toisin kävi. Meidän mielemme sopeutuu nopeasti ympäröivään elämään, mikäli emme tosissamme tee sen kanssa töitä ja halua toista. Nyt en halunnut. Oli mukava palata turistielämään.
Kiertelin vielä pari viikkoa Myanmaria, hain Bangkokista Indonesian viisumin ja lensin Balille.
Balilla hakeuduin Nusa Penidalla Sanctum Penidan sukelluskeskukseen. Sukeltelin viikon kalaisissa Penidan saaren vesissä, nautin hyvästä seurasta. Sitten päätin toimia.
Lähetin kyselyä muutamien seurojen toiminnanjohtajille. Aika nopeasti selvisi, että yhdessä seurassa olisi todellinen kiinnostus minun valmennukselle ja toisaalta siellä haluttiin tehdä asioita juuri siten, mikä oli lähellä omia jatuksiani.
Muutama puhelu ja viestittely riitti varmistamaan asiat. Oli aika tsekata, mitä Oikotie tarjoaisi Lahdesta. Rajasin pois kerrostalot sekä liian kalliit ja liian isot asunnot. Ensimmäinen klikkaus toi tarjolle pienen keltaisen talon 10 kilometriä keskustasta. Isäni kävi katsomassa kohteen. Päätin heittää tarjouksen. Lopputulos näyttää tältä: minusta tuli talon omistaja käymättä edes paikalla.
Viimeistään nyt, kun olen saanut ensimmäisen remonttivaiheen päätökseen, voin onnitella itseäni tekemistäni päätöksistä. Olen nauttinut erittäin paljon työstäni Lahti Basketballissa. Myös Lahti on osoittautunut hyväksi paikaksi elää. Olen heittänyt mieleni romukoppaan vanhat uskomukseni kaupungista.
Olen osoittanut itselleni, kuinka kahlitsevia uskomukset voivat olla, hyvässä ja pahassa.
Olen kymmenien vuosien ajan sanonut itselleni, etten osaa tehdä mitään omilla käsilläni. Siitä muodostui pitkäksi ajaksi totuus. Nyt voin sanoa toisin. Kyllä me pystymme, kunhan vain haluamme ja uskomme. Keittiön ja olohuoneen lattiat on nyt hiottu ja maalattu. Seinät ovat saaneet myös tapettia ja maalia. Odotan innolla, että pääsen käsiksi yläkerran remonttiin.
Se ei ole akuutti, sillä nyt jo sisällä voi nukkua. Remonttia on hidastanut marjasadon korjaaminen puutarhasta sekä metsästä. Ja ehkäpä saan pihan pellosta muutaman itse kylvämäni perunan ravitsemaan illallispöytääni.
Olen onnellinen, että olen viimeinkin uskaltanut sitoutua.
Nämä lentokuvat voivat jäädä elämäni historiaan monessakin mielessä.
Kommentit