Vajaa 5 kk Sri Lankassa - ajatuksia terrorismista ja mielestä

Sri Lankan retki on viimeistelyä vaille valmis. Nautin tänään viimeistä kertaa aamiaisen Ellan meditointikeskuksessa, otin tuktukin keskustaan, sieltä bussin Badullaan, jossa parhaillaan odotan Kandyn bussin lähtöä. Kandyssä on suunnitelmissa lounas ja tsekkaus, jos saisin puhelimeni huollettua (se ei lataa). Kandystä otan bussin Negombon lentokentälle, josta lento Kuala Lumpuriin lähtee vähän puolenyön jälkeen. Lähdin liikkeelle aamulla puoli kahdeksalta, joten aikaa pitäisi olla riittämiin.

Bussissa näyttää olevan mukavasti tilaa. Se on ollut viimeisen parin viikon trendi, valitettavasti.  Keskiviikkona 22. huhtikuuta maa järisi ja monen elämä muuttui pysyvästi ja välillisesti lähes kaikki srilankalaiset kokivat kovia. Kyse ei ollut luonnonkatastrofista, joita niitäkin täällä on riittänyt. Islamistiterroristiryhmä iski useaan colombolaiseen loistohotelliin ja pariin kohteeseen sen ulkopuolella.

Olin silloin etelässä pienessä Madihan kylässä hiljaisen tien päässä kolmen huoneen majatalossa. Herätessäni oli hiljaista, kuten aina, jos ei lasketa jatkuvaa merenpauhua. Mutta siihen olin tottunut ajat sitten.

Takapihamme rantaa.



Avatessani puhelimen sain ensimmäiset viestit: olenko kunnossa? Nopeasti selvisi, mitä oli tapahtunut. Selailin surullisia uutisia ja mietin, miten pitäisi toimia, vai pitäisikö mitenkään.

En keksinyt muuta idea kuin jatkaa elämääni. Hyppäsin paikallisbussiin ja läheiselle Weligaman surffirannalle, vuokrasin laudan tutusta paikasta ja astuin laineiden vietäväksi. Järkeilin, että paras tapa osoittaa solidaarisuutta olisi toimia, kuten ennenkin.

Elämä rannalla jatkui. Ihmisiä oli paljon vedessä ja paikalliset tekivät bisnestään. Siihen, että jotain voisi olla pielessä, viittasi alueen ainoan loistohotellin tuntuva poliisivartiointi.

Tämä kaveri ei tiedä, mitä Marriottin edustalla on meneillään.


Iltapäivällä alkoivat muutokset. Yritin Weligaman ravintolaan syömään, mutta ruokaa ei enää saanut. Liikkeet sulkivat oviaan kertoen pommi-iskuista. Matkasin bussilla takaisin Madihaan ja etsin pyörääni marketin pihasta. Piha oli eristetty rautaketjuin, mutta löysin onneksi kulkuvälineeni. Vartijat vain hymyilivät minulle ja keikuttivat päätään paikalliseen tapaan.

Kulkupelini.


Kun palasin majapaikkaani kuulin sen kahdelta saksalaiselta uutiset: kuuden jälkeen astuisi voimaan ulkonaliikkumiskielto määräämättömäksi ajaksi. Vilkaisin kelloa. Olisi tunti aikaa hakea syömistä. Poljin läheiseen leipomoon, joka oli ääriään myöten täynnä. Televisio oli päällä. Väki katsoi sieltä hiljaisena uutiskuvaa: pommin repimiä taloja, uhreja paareilla. Ne, jotka eivät olleet tv:n ääressä, ostivat leipää ja leivonnaisia. Ostin itselleni sekä saksalaisille pasteijoita ja muffinsseja.

En tiedä mistä sain idean, mutta päätin avata illalla viinipullon - ensimmäisen ostamani koko reissulla. Jotenkin se sopi tunnelmaan. Mieleeni muistui ystäväni, joka kertoi juoneensa viiniä suruun USA:n hyökättyä Irakiin. Jutustelimme niitä näitä. Saksalaiset kävivät vielä yöuinnilla takapihamme luonnollisessa merivesialtaassa. Menin nukkumaan miettien, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

Kotialtaamme.


Aamulla etsiskelin tietoa Ylen uutisista. Sieltä sain idean matkustusilmoituksen tekemiseen. Se poisti epätietoisuuden. Ulkoministeriömme tiedotti ulkonaliikkumiskiellon päättymisestä, kuten myös seuraavien öiden kielloista lähes reaaliajassa tekstiviestein ja emaililla. Nyt ymmärsin matkustusilmoituksen arvon.

Seuraavana päivänä monet ravintolat olivat kiinni, mutta bussit liikkuivat kuten ennenkin. Tai lähes kuten ennen, sillä ne ajoivat vielä entistäkin nopeammin johtuen liikenteen ja matkustajien vähäisyydestä. Se oli jo hieman pelottavaa.

Suomalaisen Siirin osaomistama meksikolaisravintola surullisena päivänä.


Bussikuskeilla on Sri Lankassa joko lakisääteinen tai sitten vain kirjoittamaton oikeus ajaa täysin kaistapäisesti. Ne ohittelevat poikkeuksetta, vaikka vastaan tulisi autoja. Muut väistävät. Tämän havaitsin konkreettisesti skootterin selässä. Kurvit eivät busseja hidasta. Töötti pohjaan vain, kyllä vastaantulijat väistävät.

Tällä kertaa olin lähes ainoa matkustaja, vaikka normaalisti bussit ovat täynnä. Bussi muutti takiani reittiä. Se heitti minut suoraan surffikojun eteen. Siellä elämä kuitenkin jatkui normaalisti. Ja aallot tulivat kohti rantaa ilman tietoakaan ihmisten toisille tekemistä pahuuksista.

Meri muuttui villimmäksi kuin tunnistaen terrori-iskut.


Päivä päivältä elämä palautui lähemmäksi entistä rytmiä. Ihmiset löysivät liikenteeseen ja ravintolat avasivat ovensa. Poikkeuksen teki läheisen suurkaupunki Mataran suosituin ravintola Cafe 4 U. Muslimiomisteinen paikka piti iltaisin ovensa kiinni vielä useita päiviä hyökkäyksien jälkeen. Ilmeisesti se pelkäsi kostoiskuja. Muslimikaupunginosan läpi kulkeva tie oli valaistu tunnelmallisesti kynttilöin. Tämän naapurini Benjamin kertoi liikuttuneena, kun oli turhaan yrittänyt käydä hakemassa illallista Cafe 4 U:sta.

Viimeinen aamiainen puutarhassamme odottaa ottajaansa.


Mutta isku jätti jälkensä, muillekin kuin uhreille ja omaisilleen. Bussimatkalla Matarasta Ellaan pysähdyimme pikkukylässä keskellä ei mitään. Juoksin bussista toiselle puolelle tietä ostamaan kookosta. Arviolta 70-vuotias harvahampainen mies osasi ainakin muutaman sanan englanniksi. "Vaarallista, vaarallista!". Kun katsoin häntä hieman epämääräisesti, mies lähes huusi: "Uutiset, Colombo, oletko kuullut?!" Tiesin tietysti, mitä hän tarkoitti, mutta en vain osannut nähdä vaaraa siellä jumalan selän takana.

Meditaatio-opettajamme Ellassa kertoi, miten vanhemmat eivät uskaltaneet viedä lapsia kouluun lomien päätteeksi huhtikuun lopulla. Koulut alkoivat vasta eilen, 6. toukokuuta. Madihan ravintolassa minua varoiteltiin, että ei pitäisi mennä Mataran kaupunkiin. Siellä on vaarallista.

Poliisit kaduilla muistuttavat iskuista. Bussimme pysäytettiin nyt kesken matkan ja kaikkien ihmisten tavarat tutkittiin. Anteeksi pyydellen nuori poliisi toivotti minulle hyvää matkaa ja läppäsi ystävällisesti olalle. Ihmiset ovat edelleen hyviä.

Laukkujen ja henkilöllisyyden tarkistus tänään.


Palauttessani vuokrapyörää Madihassa, paikallinen tyttö kysyi, olinko ollut peloissani. Hetken mietin, että olenhan jo tottunut liikenteeseen, kunnes tajusin hänen tarkoittaneen terrorismia. Hieman nolona sanoin, että en osannut sitä pelätä.

Tosin ei minun tarvitse hävetä. Tarkistin, että vuonna 2014 Sri Lankan liikenteessä kuoli 2 440 ihmistä, siis 10-kertainen määrä verrattuna tähän iskuun (ja toivottavasti terrorismin uhrimäärä jääkin vuonna 2019 siihen).

Mutta eihän terrorismilla ole mitään tekemistä rationaalisuuden kanssa, ei tekijöillä tai niiden kohteilla, tavallisilla ihmisillä. Terrori iskee meidän kaikkein primitiivisimpään osaan, tunteisiin, pelkoon, aktivoi meidän liskoaivoja. Harva ihminen on tiedostaen työstänyt tunteitaan. Tunteiden hallinta on haastavaa harjoitetullekin mielelle. Kun tunteet ottavat vallan, olemme kyytiläisen roolissa.

Näin ajattelin käyneen myös Hollannin hallinnossa. Hollantilainen matkakaverini laittoi viestin, miten maan ulkoministeriö evakuoi noin 1000 maan kansalaista pois Sri Lankasta. Ensi älähdykseni jälkeen ymmärsin mistä on kyse. Kukapa haluaisi matkata lomalla pelon kanssa. On varmasti todella erilainen tunne asua hienossa hotellissa kuin pienessä majatalossa kaukana tapahtuneesta. Ja voihan olla, että on tiedossa jotain asioita, jotka nostavat riskiä jatkossakin. En ole 10 päivään seurannut ollenkaan uutisia. Yritän vähentää sitä jatkossakin.

On iso kysymys, miten terrorismiin pitäisi suhtautua. Kaipaavatko paikalliset nyt turisteja tänne, olihan turistihotellit yksi iskun pääkohteista. Voin hyvin olla oman mieleni uhri uskoessani, että parhaiten voimme tukea paikallisia jatkamalla matkustamista. Toki hienotunteisesti ymmärtäen ihmisten tuskan.

Kuolemaa ei voi kukaan paeta. Siitä puhuimme jonkin verran viimeisellä meditointikokemuksellanikin. Enkä nyt halua vähätellä terrorismia tai sen uhreja, tämä on minun tapani käsitellä asiaa.

En ollut suunnitellut niin, mutta päätin Sri Lankan matkani Ratmalkanda Meditation Centreen, Ellassa. Sitä suositteli hollantilainen Bastian, jonka tapasin etelässä. Oli mukava harjoitella hänen kanssa yhdessä ja jakaa ajatuksia.

Tämä oli erilainen kokemus kuin aiemmat retriitit ja ehkä vahvin niistä. Lähetin paikan opettajalle Upalille pitkähkön sähköpostiviestin, jossa kerroin miksi haluaisin keskukseen. Seurasi ytimekäs sähköpostiviestien vaihto.

- Please tell where from.
- I'm from Finland.
- Welcome. Rev. Upali

Ja niin lähdin matkalle kohti tuntematonta. Tuntemattomalla tarkoitan ennen kaikkea itseäni, mutta myös meditaatiokeskusta. Se ylitti kaikki odotukset.

Kullekin meditoijalle oli varattu oma tilava huone, useille myös privaatti kylpyhuone. Huoneeni oli kattokerroksessa. Sieltä oli upeat näkymät Ellan vehreille rinteille.

Huoneeni - en siistinyt kuvaa varten.


Tullessani Upali esitti vain yhden kysymyksen:
- Miksi haluat meditoida?

Miten siihen osaa vastata? Hymyilin ja mietin hetken.
- Haluan etsiä viisautta.



Saimme tehdä itse omat aikataulut. Vain aamupala- (klo 07), lounas- (klo 11.30) ja opetusajat (klo 16) olivat kiinteät. Ruokailu oli osa harjoitusta. Odotimme ruokasalin ulkopuolella, kun meidät kutsuttiin sisään.

Jokaiselle meditoijalle, meitä oli neljästä kahdeksaan, oli katettu omat lautaset. Joka päivä kyläläiset toivat meille paikallisia herkkuja. Ruokaa oli lähes kymmenkunta vaihtuvaa lajia. Ihmiset tarjoilivat meille kumartaen. Jälkiruokana oli hedelmiä ja herkkuja. Oli vaikea olla syömättä liikaa.

Se oli ennen kaikkea harjoitus nöyryydestä. Aloitimme ruokailun kiitoksella. Polvistuimme lattialle ja kuuntelimme kun opettaja lausui meditatiivisen mantran. Välillä olin liikuttunut kiitollisuudesta. Sain opetella ottamaan vastaan.

Ruokailusalin ja majoitustilojen lisäksi alueeseen kuului iso meditaatiosali, buddhalaismunkkien asuinrakennus sekä metsään tehdyt polut kävelymeditaatiota varten.

Kattoterassini ja aamuauringon ensi säteet.



Periaattessa kaikki tilat oli meditoijien käytössä. Vain lauantaina oli vähän ahdasta. Silloin opettaja antaa opetusta kyläläisille. Tein tuolloin oman meditaationi metsässä.

Uskomattominta on se, että kaikki on ilmaista. Kuka tahansa oikean intention omaava saa tulla keskukseen meditoimaan. Ei tarvitse olla buddhisti. Riittää, että haluaa hiljentyä kuuntelemaan itseään, mikä sitten onkin sen taustalla. On huimaa, että Sri Lankan tapainen köyhä maa voi tarjota jotain vastaavaa. Raha ei ratkaise kaikkea!

Toki on oikeiden tapojen mukaista, että meditoija antaa lahjoituksen. Minäkin tein sellaisen. Annoin viimeistä edeltävänä päivänä länsimaisen standardin mukaan pienen summan opettajalle käärittynä kirjeeseeni. Tänään opettaja tuli lähtiessäni luokseni. Hän palautti summasta kolmanneksen. Lahjoitukseni oli ollut liian suuri! Hämmentyneenä otin palautuksen vastaan. Jälkikäteen jäin miettimään, olisiko pitänyt.

Löysin nopeasti oman ohjelmani. Aloin päivittäisen harjoituksen viideltä. Se tuntui hyvältä.

Hahmotelmani aikataulusta, jota aika pitkälti noudatin, höystettynä muistiinpanoillani.


Aluksi en ollut varma opetuksesta. Upuli puhui pitkiä kertomuksia Buddhan elämästä. Mutta aina tarinoihin oli piilotettu joku huolellisesti mietitty opetus. Usein hänen omiin kertomuksiin sisältyi elementtejä yliopistotaustastaan. Hän puhui biologiasta, kvanttifysiikasta, kemiasta, suhteellisuusteoriasta. Se palautti omat korkeakouluopintoni mieleen, varsinkin kun opetus sivusi koulun peruskursseilta tuttuja asioita.

Keskuksen asukkeja ja puutarhaa.


Se auttoi luomaan luottamusta. Mutta tärkeintä oli pienet vinkit harjoitteluun. Sain vastauksen opetustuokioissa kaikkiin kysymyksiini, jotka vaivasivat sillä hetkellä mieltäni. Välillä vastaukset oli piilotettu tarinoiden joukkoon. Ne piti osata sieltä poimia.

Opetus vahvisti käsitykseni, että olen oikealla polulla.

Meditointi on todella yksinkertaista, välillä jopa liian. Enemmän kuin kerran mietin, mitä järkeä on istua jalat ristissä ja havainnoida, miltä kipu tuntuu. Mutta siihenkin sain Upulilta vastauksen. Se auttaa ymmärtämään, että todellisuutemme on mielen kehittämä. Yksinkertaistaen meditoinnissa on kyse siitä, että ymmärrämme maailman sellaisena kuin se oikeasti on. Mutta en osaa sitä selittää. Sen voi jokainen itse löytää.

Parhaat oivallukset sain kävelymeditaatiosta. Aikaisemmin en ole sitä ymmärtänyt kunnolla. Nyt ohjeistus oli selkeä. Ensin kävelet 15 minuuttia vain miettien: nyt astun oikealla, nyt astun vasemmalla... oikea... vasen... Nyt käännyn. Ja sitten sama uudestaan. Seuraavalle 15 minuutille lisätään vaikeutta. Nostan jalan, asetan jalan maahan. Nostan toisen jalan, asetan jalan maahan... Käännyn. Viimeisen 15 minuutin ajan tunnistetaan kehon tuntemuksia. Ja niiden nostamia ajatuksia.

Kävelymeditaatiopolkuja.


Siis ihan älytöntä touhua. Mutta niin se vain toimi. Kannattaa kokeilla! Harjoituksen lopussa tuntui kuin olisin noussut ilmaan. Pääsin esittämään itselleni Upulin neuvoman kysymyksen, kuka on se, joka kävelee. Kehoni toimii mielen käskyttämänä. Mutta joskus jalat toimivat itsestään, vaikka ajatukseni lähtevät harhailemaan. Silloin tehtävänäni oli tuoda ajatukset harjoitukseen. Siis kuka on se, joka tätä harjoitusta mielessäni tarkkailee?

Mikä hämmensi vielä enemmän, harjoitus auttoi pääsemään eroon jalkojani vaivanneesta hermosärystä. En tiedä miksi se tapahtui, mutta tiedän kivun loppumisen olevan todellista.

Valkoisissa buddhalaista tapaa kunnioittaen.


Vain kokemuksen kautta on mahdollista ymmärtää elämän olevan suurta harhaa. Kuvittelemme, että minä olen todella minä. Minun keho, minun ajatukset, näin ajattelemme... Mikä on se minä, joka nämä asiat omistaa? Lopulta kaikki on mielen projisointia. Mutta mieli on niin vahva, että tuohon harhaan on vaikea päästä käsiksi.

Emme voi kontrolloida mieltä, mutta voimme oppia sitä ymmärtämään. Ymmärrys rauhoittaa luonnostaan levotonta mieltämme. Ongelmamme on myös se, että meillä on tarve yrittää sanoittamalla löytää asioille selitys. Mutta kaikille asioille ei ole sanoja. Sitä mielemme on vaikea käsittää. Suomen kieli, tai ainakin oma sanavarastoni, on normaalia onnettomampi mielen ymmärrykseen, koska usein käsittelemme palinkielen englannoksia.

Pikkuhiljaa harjoitus auttaa ymmärtämään omaa käytöstään. Ja toisia ihmisiä. Meditointi todella toimii. Aina ei välttämättä tarvitsekaan olla tunteiden aiheuttaman irrationaalisen käytöksen vietävissä. Voi jopa yrittää ymmärtää terrorismia, vaikka ei se helppoa olekaan.

Haastavaa meille on se, että olemme karanneet niin kauaksi juuristamme, luonnosta. Sen huomasimme konkreettisesti, kun kävimme Bastianin kanssa läheisessä Ellan kylässä tulostamassa lentolippuni.

Vaikka kylä on pieni, sen ärsykemaailma tuli suoraan kasvoille. Kaljakuppilat mainostamassa iloista tuntia, tuktuk-kuskit kauppaamassa pilveä. Seuraava harjoitus oli todella vaikea. Mieleni harhaili sinne ja tänne. Mutta sellaisen harjoituksen sanotaan olevan kaikkein hyödyllisin, jos vain riittää eforttia palauttamaan mieli takaisin kotiinsa, hengitykseen tai mihin tahansa objektiin.

Tämä kaikki on äärimmäisen yksinkertaista, vaikkakin haastavaa. Haluaisin kannustaa ihmisiä rohkeasti kokeilemaan. Jo vähän aikaa tehty meditaatioharjoitus tuo tuloksia. Sen tutkimukset osoittavat.

Yksinkertaisimmillaan meditointia voi olla kävely luonnossa ja keskittyminen aistihavaintoihin. Luonnon havainnointi on aina palkitsevaa. Sain sen kokea viimeisenä iltana, kun tein kävelymeditaatiota metsässä.

Kuulin vierestäni rapinaa. Näin kissan teroittavan kynsiään. Aloin seurata sitä katseellani. Se hiipi kyyryssä avoimessa maastossa. Hetken päästä näin kissan kohteen. Peura oli tullut viereemme. Kissa hiipi vähän kerrassaan lähemmäksi ja oli lopulta hyökkäysetäisyydellä. Silloin peura otti askeleen kissaa kohti, joka säikähti ja hyppäsi piiloon.

Olin liikuttunut näkemästäni. Ennen kaikkea oli liikuttunut siksi, että luonto palkitsi harjoitukseni. Mikäli en olisi ollut harmoniassa luonnon kanssa, peura ei olisi tullut noin lähelle. Nyt se ei pitänyt minua uhkana.

Kaikki päättyy aikanaan. Tänään sain vielä nauttia yhdestä kyläläisten tarjoamasta aamiaisesta. Opettaja Upuli toivotti minut tervetulleeksi uudestaan. Ehkäpä noudatan toivotusta.

Viisi kuukautta, tai oikeastan neljä ja puoli huomioiden kaksi Suomen keikkaani, hujahti kuin lentäen vehreällä saarella. En todellakaan uskonut viettäväni täällä niin pitkään laskeuduttuani joulukuussa Colombon kentälle. Tarkoitus oli käydä Sri Lankan lisäksi vaikka missä. Mutta hyvä näin. Olen iloinen, että osasin pysähtyä.

Kaikkiaan laskin viettäneeni meditointikeskuksissa 38 päivää eli aikaa jäi muullekin. Jonkin verran kiertelin saarta, mutta lopulta jäin jumiin etelärannikolle. Sen helpot surffirannat pitivät otteessaan. Viimeisenä surffauspäivänäni onnistuin jopa pääsemään aalloille pystyssä pienemmällä hard boardilla. Se oli mahtava tunne.

Weligama beach.

Kabalana beach, toinen aloittelijalle sopiva hiekkapohjainen surffiranta.


Ihminen ei ole koskaan liian vanha oppimaan uutta. Tai en kai itseäni voi hyvällä huumorillakaan kutsua vanhaksi. Edes faktuaalisesti. Ja reissu vielä nuorentaa. Arvaukset iästäni alkoivat jostain 23 ikävuodesta. Sellaiseksi aina välillä tunnenkin itseni. Ja ikähän on vain numeroita.

Elämä jatkuu.


Pari viikkoa sitten päätin, että nyt saa Sri Lanka riittää. Halusin jonnekin sukeltamaan. Useista vaihtoehdoista päädyin Pulau Wehille, Sumatran pohjoisosaan. Se on hyvin tiukkaa muslimialuetta. Mielenkiintoista nähdä, minkälaista ramada on sellaisessa paikassa. Tarkoitus olisi myös vähän kiertää Sumatraa - jos en jää Wehille jumiin.

Nyt mielessä siintää myös paluu Suomeen. Haluan päästä nauttimaan Suomen upeasta kesäisestä luonnosta. "Finland, clean coutry", tiedetään täälläkin. Meillä on jotain todella arvokasta, josta toivottavasti osaamme pitää huolta.

Hyvää kesän odotusta Suomeen!

Ps. Etsin uutta vuokralaista pikaisesti Tampereen ydinkeskustassa. Ilmoituksen voi tsekata täältä.

Makrotason luontokuvia. Rukoilijasirkka napostelee kehrääjää.


Madihan kämpän kompostimme ja ravut apajilla.