Kolme päivää taianomaisessa Varanasissa kului nopeasti. En yhtään ihmettele, että Pieti halusi uudelleen nähdä kaupungin ja tuoda myös minut sinne. Kuluttavinta Varanasissa oli varmasti sinne saapuminen. Asemalla riksakuskit kurkkivat junavaunuihin ja tuntuivat jakavan uhrinsa. Heti ovesta astuessa lipevän oloinen mies lähtikin ohjaamaan meitä asemahallia kohti. Yritimme jättäytyä, mutta herkeämättä hän piti meidät lähellään. Kyytiä etsiessä hän oli jo suorastaan limautunut meihin. Päätimme, että hänen kyytiin emme varmasti mene. Lennosta saimme sovittua halvemman kyydin, mutta kyseinen riksakuski ohjasi meidät takaisin asemalle ja kukas muukaan kuin lipevä mies istahti kuskiksi.
Väsyneinä yritimme vuorotellen jotain ynähtää markkinointipuheisiin, mutta kuitenkin pysyä hereillä, ettemme suostu mihinkään extrapysähdyksiin. Olimme katsoneet hostellin valmiiksi. Kuski yritti tunkea itsensä mukaan sinnekin. Tässä vaiheessa ääni alkoi kummallakin meistä tiukentua ja käsimerkit olla luontaantyöntäviä. Huonoksi onneksi hostelli oli täynnä ja jäimme hetkeksi aulaan selvittelemään vaihtoehtoja. Pari kertaa piti hieraista silmiä, kun tajusimme riksakuskin istuvan oven takana. Kohta hän tuli muka pyytämään kuittia, jonka oli aiemmin antanut. Varovaisesti lähdimme hostellilta hetken odottelun jälkeen, jotta välttyisimme enää kohtaamasta. Hetken käveltyämme törmäsimme häneen taas ja siinä vaiheessa jo huusimme yhteen ääneen kiellon, joka ensimmäisen kerran meni perille. Muutaman päivän päästä jouduin vetämään hupun tiukasti päähän, kun erään ghatin kohdalla huomasin kuskin viettämässä iltaa. Huumorintaju ei enää riittänyt Pietin ehdotukselle kokeilla vieläkö tämä lähtisi perään kauppaamaan kyytejään.
Pelkästään ajatus olla hindujen pyhimmässä ja maailman vanhimpiin kuuluvassa kaupungissa synnytti tiettyä hartautta. Miettiä, kuinka paljon odotuksia tuossa kaupungissa täyttyi joka hetki, kun ihmiset saivat elämänaikaisen toiveen täytetyksi päästessään kylpemään Gangesiin tai tulla poltetuksi sen rannalla. Vaikka vainajien polttamisessa oli selvät rituaalit, hartaus oli kaukana. Kuoleman ympärillä elämä jatkui normaaliin intialaiseen tapaan: pojat pelasivat krikettiä, vainajien omaiset vaihtoivat kuulumisia, tulia kohenneltiin ja hiilikasat jäivät pikkuhiljaa hiipumaan koirien hakeutuessa niiden lähistölle tai päälle lämmittelemään. Toisinaan näytti myös siltä, että vainaja oli unohdettu veteen. Jossain vaiheessa omaiset kuitenkin nostivat hänet vedestä, vetivät kasvojen päältä liinan ja laittoivat vettä suuhun. Kastista riippuen vainaja saatettiin polttaa kalliilla santelipuulla ylemmällä tasanteella, kun taas kaikista köyhimmät poltettiin krematoriossa ja tuhkista kerättiin polttomaksua varten arvometallit. Valokuvien ottaminen oli sentään kiellettyä sekä yksityinen tila oli jätetty vainajan puhdistamiseen ja pukemiseen. Tosin korealaisille, joita tuntui olevan puolet turisteista, valokuvauskielto näytti olevan ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää.
Kumpaakin vaivannut flunssa ei helpottunut, sillä saasteiden määrän tunsi hengittäessä ja pisti liman liikkeelle. Emme olleet ainoita, sillä hotellimme käytävä kaikui iltaisin yskivistä ihmisistä ja kaduilla sylki lensi. Kaduilla tai enemminkin joenrantaportaita kävellessämme opimme varomaan lantakasoja, leijojen siimoja, krikettipalloja. Ennen kaikkea opimme käyttäytymään niin, että saimme suhteellisen rauhassa nauttia jokimaiseman avaruudesta ja rauhasta. Riitti, että kävelit pysähtymättä eteenpäin, päättäväisesti ja kohteliaasti kieltäydyit välttäen katsekontaktia tai kosketusta ja jos ei se riittänyt niin tiukka "nonono".
En malta olla mainitsematta ensimmäisestä joogakokemuksesta. Joogaopettaja vakuutti tietämyksellään ja ohjauksellaan. Mielenharjoittamisen haastetta toi, kun hän välillä neuvotteli hinnasta kyselijöiden kanssa ja taas totesimme tulleemme vedätyksi. Välillä hän katseli maisemia, kävi vessassa asioilla ja palasi taas ohjaamaan. Pietin kanssa huomasimme tehneemme saman ajatustyön. Asiantuntemus ei häviä mihinkään, olemme vain erilaisessa kulttuurissa. Väheksymättä kumpaakaan kulttuuria, tulee tunne, että yhteen joogatuntiin Suomessa suhtaudutaan vakavammin kuin hindujen hautajaisiin. Kumpi on enemmän läsnä ja tarviiko niitä verrata, mutta sellaisia kai me olemme. Haluamme verrata, ymmärtää.
Anna
Kommentit