Lensin eilen Labuanbajosta Baliin Denpasarin lentokentalle. Positiiviseksi yllatyksekseni lentoni sujui kuten pitikin ja jopa laukkuni osasi perille. Otin kylla varmuuden vuoksi kasimatkatavaroihin enemman tavaroita kuin laki salliin. Tunnelma Labuanbajon lentokentalla oli hauska. Varsinkin kaikki turistit olivat saman odottavan ilmapiirin vallassa: "Tuleekohan tanne konetta koskaan ja onkohan minulle siella paikkaa." Ainakin mina ja matkaystavani Sofia ja Heather Hollannista seka Jerreck (?) Kanadasta paasivat perille. He kaikki olivat sattumalta samalla lennolla.
Labuanbajon turvatarkastuksista lansimaissa olisi oppimisen varaa; missaan vaiheessa ei kysytty henkilollisyytta, tavarat ja henkilot kylla lapivalaisiin, mutta metallinpaljastimen ulinasta ei kukaan valittanyt mitaan - paitsi hammentyneet turistit. Tai no, ehka en kokisi oloani turvalliseksi lahtiessani Heathrowlta kohti NY:a (mita lentoa tuskin tulen vahaan aikaan tekemaan), jos tsekkaus olisi vastaavaa tasoa.
Nailla lentomaarilla ja osan vuodesta Suomen talvessa asuneena taidan paasta maailman vaestosta parhaaseen prosentin parin fraktioon luonnonvarojen kulutuksessa. No, olen pyhittanyt taman vuoden itsekkyydelle (tata ei pida ymmartaa vaarin) ja toisaalta kehityksen muutos - onko sita todella - on niin hidasta, etta en anna ihmislajin sailymiselle kovin paljoa toivoa, lennan sitten Labuanbajolta Balille tai en. Kulutuksestani tekee viela raskauttavampaa se, etta olen taysin tietoinen mihin kehitys on menossa, enka maalaile haavekuvia taivaalle, kuten lansimaissa valtamedia ja poliitikot tuntuvat tekevan. Se itsesyytoksista, huonoa omaatuntoa en onnistu itselleni saamaan.
Denpasarin kentalla jatin hyvasti hollantilaistytoille, jotka suuntaavat pian Amsterdamiin, ja jatkoin Jerreckin kanssa bemolla (paikallinen joukkoliikennepikkubussi) kohti Denpasarin keskustaa. Tein sen periaatteesta, silla en halunnut joutua lentokenttataksien huijattavaksi. Lopulta neuvottelin bemokuskin kanssa taksasta, jolla han heittaisi minut Ubudiin. Jerreck jai Denpasarin linja-autoasemalle tarkoituksenaan ottaa bussilippu Surabayaan Jaavalle, josta hanella oli lento KL:n kautta Macaoon. Sielta hanen pitaisi paasta Vancouveriin taskussa vain 200 taalaa rahaa. Onnea matkaan! Tapasin Jerreckin siis sattumalta Jakartan lentokentalla, kun saavuin ensimmaista kertaa Indonesiaan. Vaikka emme olleet sopineet mitaan yhteista lukuunottamatta alun Gili Menon reissua, tapasimme (ja istuimme iltaa) matkan aikana uskomattoman monta kertaa mm. Labuanbajossa, Bajawassa ja nyt taas Balilla.
Nyt olen siis Ubudissa. Tama on todella viehattavan oloinen kaupunki Keski-Balilla. Kaupunki on taynna kauniita rakennuksia, kasityolaiskojuja, hyvia ravintoloita ja lukemani mukaan myos balilaista kulttuuria. Etsin majapaikkani Monkey Forrest Streetilta, joka on taynna turistien suosimia halpoja hotelleja. Nimen tie on saanut laheisesta apinametsasta, jonne taidan tanaan tehda paivakavelyn.
Kilpailu low-seasonin aikaisista turisteista tuntuu majatalojen kesken olevan kovaa, mutta tyydyin pikkukilpailutukseen ja otin huoneen toisesta vastaan tulleesta hotellista. Sain toisen kerroksen huoneen omalla parvekkeella. Parvekkeelta on nakyma kauniiseen puutarhaan ja huonekin on oikein siisti ja tilava. Siella on jopa lamminvesisuihku - nimellisesti - silla en ainakaan tanaan onnistunut lamminta vetta suihkusta saamaan. Toinen varjopuoli on jatkuva muurahaisten parveilu huoneeni lattialla. Ei pida jattaa ruokaa huoneeseen.. No, hintaakaan ei huoneella ole kuin reilu kolme euroa ja aamupala kannetaan parvekkeelle, joten en valita.
Yolla herasin kuuntelemaan monimuotoista hyonteisten ja muiden elainten kuoroa, joka ainakin viela tuntuu kauniin eksoottiselta korvaani. Lepakot, hyonteiset ja perhoset kiertavat aina valoa siella, missa vain valon jattaa paalle (tosin lepakot taitavat lahinna saalistaa valoa etsivia hyonteisia, mikali muistan niiden ruokavalion oikein). Kaskaiden ja sirkkojen laulun keskeyttaa aina tasaisin valein gekon kimea huuhahdus "Giekkoo". Nyt siihen on jo tottunut, mutta varsinkin Gili Menossa herasin aina kun katossamme hyonteisia jahtaava kotigekkomme paasti karjaisun ilmoille. Tama on katollinen saari, joten taalta puuttuu aamu 4.30:lta alkava ruokouskutsu. Kukot eivat kuitenkaan tunnusta uskontoa, joten taalla, kuten Jakartaa lukuunottamatta kaikkialla muualla, vapaana juoksentelevat kukot aloittavat aanenavauksen juuri noihin aikoihin.
Nyt lahden tutustumaan lahemmin kaupungin tarjontaan. Huomenna vuokraan todennakoisesti pyoran ja ajan rannalle tai lahemmas tulivuoria. Voi olla etta varaan itselleni oppaan trekkaukseen tulivuoren huipulle. Saatan myos kokeilla koskilaskua. Taman viikon elan vain paiva kerrallaan tekematta mitaan lopullisia suunnitelmia. Ainoa paatokseni on, etta seuraavaan viikkoon en aio vaihtaa asuinpaikkaani. On mukavaa olla pitkasta aikaa aloillaan. On myos mukavaa olla hetki yksin, vaikka aiempi seurani on erinomaisen hyvaa ollutkin. Sen verran olen suunnitellut, etta seuraavaksi menen syomaan balilaista ruokaa, mmm.
Pieti
Labuanbajon turvatarkastuksista lansimaissa olisi oppimisen varaa; missaan vaiheessa ei kysytty henkilollisyytta, tavarat ja henkilot kylla lapivalaisiin, mutta metallinpaljastimen ulinasta ei kukaan valittanyt mitaan - paitsi hammentyneet turistit. Tai no, ehka en kokisi oloani turvalliseksi lahtiessani Heathrowlta kohti NY:a (mita lentoa tuskin tulen vahaan aikaan tekemaan), jos tsekkaus olisi vastaavaa tasoa.
Nailla lentomaarilla ja osan vuodesta Suomen talvessa asuneena taidan paasta maailman vaestosta parhaaseen prosentin parin fraktioon luonnonvarojen kulutuksessa. No, olen pyhittanyt taman vuoden itsekkyydelle (tata ei pida ymmartaa vaarin) ja toisaalta kehityksen muutos - onko sita todella - on niin hidasta, etta en anna ihmislajin sailymiselle kovin paljoa toivoa, lennan sitten Labuanbajolta Balille tai en. Kulutuksestani tekee viela raskauttavampaa se, etta olen taysin tietoinen mihin kehitys on menossa, enka maalaile haavekuvia taivaalle, kuten lansimaissa valtamedia ja poliitikot tuntuvat tekevan. Se itsesyytoksista, huonoa omaatuntoa en onnistu itselleni saamaan.
Denpasarin kentalla jatin hyvasti hollantilaistytoille, jotka suuntaavat pian Amsterdamiin, ja jatkoin Jerreckin kanssa bemolla (paikallinen joukkoliikennepikkubussi) kohti Denpasarin keskustaa. Tein sen periaatteesta, silla en halunnut joutua lentokenttataksien huijattavaksi. Lopulta neuvottelin bemokuskin kanssa taksasta, jolla han heittaisi minut Ubudiin. Jerreck jai Denpasarin linja-autoasemalle tarkoituksenaan ottaa bussilippu Surabayaan Jaavalle, josta hanella oli lento KL:n kautta Macaoon. Sielta hanen pitaisi paasta Vancouveriin taskussa vain 200 taalaa rahaa. Onnea matkaan! Tapasin Jerreckin siis sattumalta Jakartan lentokentalla, kun saavuin ensimmaista kertaa Indonesiaan. Vaikka emme olleet sopineet mitaan yhteista lukuunottamatta alun Gili Menon reissua, tapasimme (ja istuimme iltaa) matkan aikana uskomattoman monta kertaa mm. Labuanbajossa, Bajawassa ja nyt taas Balilla.
Nyt olen siis Ubudissa. Tama on todella viehattavan oloinen kaupunki Keski-Balilla. Kaupunki on taynna kauniita rakennuksia, kasityolaiskojuja, hyvia ravintoloita ja lukemani mukaan myos balilaista kulttuuria. Etsin majapaikkani Monkey Forrest Streetilta, joka on taynna turistien suosimia halpoja hotelleja. Nimen tie on saanut laheisesta apinametsasta, jonne taidan tanaan tehda paivakavelyn.
Kilpailu low-seasonin aikaisista turisteista tuntuu majatalojen kesken olevan kovaa, mutta tyydyin pikkukilpailutukseen ja otin huoneen toisesta vastaan tulleesta hotellista. Sain toisen kerroksen huoneen omalla parvekkeella. Parvekkeelta on nakyma kauniiseen puutarhaan ja huonekin on oikein siisti ja tilava. Siella on jopa lamminvesisuihku - nimellisesti - silla en ainakaan tanaan onnistunut lamminta vetta suihkusta saamaan. Toinen varjopuoli on jatkuva muurahaisten parveilu huoneeni lattialla. Ei pida jattaa ruokaa huoneeseen.. No, hintaakaan ei huoneella ole kuin reilu kolme euroa ja aamupala kannetaan parvekkeelle, joten en valita.
Yolla herasin kuuntelemaan monimuotoista hyonteisten ja muiden elainten kuoroa, joka ainakin viela tuntuu kauniin eksoottiselta korvaani. Lepakot, hyonteiset ja perhoset kiertavat aina valoa siella, missa vain valon jattaa paalle (tosin lepakot taitavat lahinna saalistaa valoa etsivia hyonteisia, mikali muistan niiden ruokavalion oikein). Kaskaiden ja sirkkojen laulun keskeyttaa aina tasaisin valein gekon kimea huuhahdus "Giekkoo". Nyt siihen on jo tottunut, mutta varsinkin Gili Menossa herasin aina kun katossamme hyonteisia jahtaava kotigekkomme paasti karjaisun ilmoille. Tama on katollinen saari, joten taalta puuttuu aamu 4.30:lta alkava ruokouskutsu. Kukot eivat kuitenkaan tunnusta uskontoa, joten taalla, kuten Jakartaa lukuunottamatta kaikkialla muualla, vapaana juoksentelevat kukot aloittavat aanenavauksen juuri noihin aikoihin.
Nyt lahden tutustumaan lahemmin kaupungin tarjontaan. Huomenna vuokraan todennakoisesti pyoran ja ajan rannalle tai lahemmas tulivuoria. Voi olla etta varaan itselleni oppaan trekkaukseen tulivuoren huipulle. Saatan myos kokeilla koskilaskua. Taman viikon elan vain paiva kerrallaan tekematta mitaan lopullisia suunnitelmia. Ainoa paatokseni on, etta seuraavaan viikkoon en aio vaihtaa asuinpaikkaani. On mukavaa olla pitkasta aikaa aloillaan. On myos mukavaa olla hetki yksin, vaikka aiempi seurani on erinomaisen hyvaa ollutkin. Sen verran olen suunnitellut, etta seuraavaksi menen syomaan balilaista ruokaa, mmm.
Pieti
Kommentit